Taa-taa-tammikuutunnelmia!

Vitsit, unohdin vouhkata parista joululahjasta!

Ihana Noora lähetti mulle Japanista saakka somia kirjepapereita tuossa Joulun alla, kiitos! Ja yy ää suloinen Katariinakin muisti minua lähettämällä superihanan suitsukejalustan, suitsukkeita ja suosittelemansa kirjan, Linda Olssonin "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja". Vitsit miten ihania ihmisiä mulla on lähipiirissäni, kiitos!

Sit, ennen kuin alan vaahdota muusta, postaan kissakuvia!

Joo, nohmm. Sit se "pääaihe", josta tavallaan vierastan vähän kirjoittaa julkiseen blogiini, mutta josta haluaisin silti ääneen puhua.

Ensinnäkin: Niilo linkkasi mulle yhden aikuisen anorektikkonaisen sarjakuvablogin, ja hitto miten tämä kolahti. Jos yhtään englanti taittuu, niin vilkaiskaa. En ehkä ole lukenut paljoa ihmisten omakohtaisia kokemuksia, mutta tuo osui ja lujaa. Tuntui helpottavalta samaistua ja oivaltaa, etten olekaan ihan yksin näiden ajatuksieni kanssa, ja että myös muut aikuiset naiset kärsivät ihan samanlaisista vaikeuksista.

Mutta joo. Niin. 15.12. kävin tosiaan sisätautilääkärin kanssa keskustelemassa, hmm. Asioista. Sieltä tuli samantien kutsu osastolle, joka kyllä seisautti. Siitä lähtien olen pyrkinyt syömään enemmän, ja vaikken ihan joka päivä ylettyisikään siihen neljään ateriaan, niin enemmän silti syön kuin aiemmin. Runsaassa kahdessa viikossa painoni on noussut kilon. Periaatteessa se ei edes näy missään. Olen ollut suunnilleen tolaltani siitä, että painoni ei ole "ahmimisen" (sitaateissa tuo on siksi, koska nykyisin syömäni annokset tuskin ovat vieläkään kovin suuria) seurauksena kolminkertaistunut, eikä vyötärönleveyteni turvonnut yön aikana viisinkertaiseksi. Totta kai terveellä järjellä moinen on ihan absurdi ajatus luonnostaan, mutta ruokavammaiselle... ei niinkään.
Silti ahdistaa ja on vaikea olla omassa kehossa. Hävettää koko touhu. Hävettää sekin, että lääkärit ja läheiset puhuvat anoreksiasta, jota en koe minulla olevan. Olen alipainoinen, kyllä, mutta mikään ei elimistössäni ole osoittanut kärsimisen merkkejä: verenpaine on hyvä, verenkuva, sokeriarvot, maksa, EKG, hemoglobiini, kaikki. Hormonitasapaino on normaali kuin mikä, ja juuri terveystarkastuksessa sain kuulla verikokeeni tulosten olevan suorastaan ensiluokkaisia. Miten siis näiden kaikkien todisteiden valossa olisin muka jollain tapaa sairas? Tämä on se vaikein asia ymmärtää. Silti mittapuiden mukaan pituiseni naisen tulisi painaa ainakin sen 59-kiloa ollakseen "normaalipainoinen". Ai että 11,5 kiloa tähän lisää? Hell no.

No, askel kerrallaan.

Tänäänkin on oma maha etonut, joten yritin huijata silmääni napsimalla kuvia itsestäni. Niiden avulla tulee usein hoksattua, että juu, kai mä melkoisen hoikka tyttö olen yhä.

Onneksi mulla on läheisten tuki, jotka tarpeen tullen myös iskostavat päähäni järkeä. Kiitos.

Lopuksi vielä yleistä sekasortoa keittiön pöydältä, jonka ääreen olen läppärini ja piirrustusvälineeni majoittanut, heh.