tiistai 30. lokakuuta 2012

Let it snow, let it snow, let it snow.

Mua huvittaa kun Facebookissa kaverilistani on jakautunut selkeästi kahteen eri leiriin:
1. Ne, jotka hihkuvat onnessaan kuinka sataa lunta (itsehän kuulun tähän ryhmään)
2. Ne, jotka kokevat tarpeelliseksi jupista tilapäivitykseen sitä, kuinka turhalta tuntuu että kaikki hihkuvat/kertovat säätilasta.
Joo, onhan se pöljää, nykyisin ei tunnu tarvitsevan edes katsoa ikkunasta ulos kun voi vaan klikata itsensä feispuukkiin tsekkaamaan säätilan, mut silti. Let the kids have their fun! (Eniten mua ehkä ärsyttää kuitenkin ne, jotka ruikuttavat säätilatilapäivitysten tarpeettomuudesta tekemällä siitä oman tilapäivityksen tai postaavat jonkun mukahauskan kuvan liittyen siihen, kuinka FB-tilin tarkastamalla on selvillä säätilasta. Duuuuuudes.)

That being said; EILEN SATOI LISÄÄ LUNTA JEE!
Oon luvattoman innoissani siitä (se tosin ei näy kuvasta), koska enpä ole hetkeen asunut kaupungissa jossa olis viikon sisään satanut kahteen kertaan lunta näin varhaisessa vaiheessa vuotta. Odotin ihan valehtelematta ensilumen satavan vasta joskus jouluna.
Eilen illalla näytti vielä talviselta ja valkoiselta, tänäaamuna maassa oli vaan märkää loskaa ja harmaalta taivaalta tuiskutti lisää räntää. Hyi. No, kyl se talvi sielt viel tulee.

Tänään puhuttiin spoken English -tunnilla lisää genderlectseistä, niinku eilenkin. Hiton mielenkiintoinen aihe, vaikken oikein osaakaan sanoa siihen juurikaan mitään. Jotenkin sitä pitää niin itsestäänselvänä niitä asioita mitä naiset puhuessaan viljelee, äänensävyjä, aiheita, sanavalintoja, ettei niitä kysyttäessä oikein osaa erikseen erotella. Tunnilla on selkeä akkavalta, et miesten puoli jää väkisinkin vähän pimentoon (poikaparat ei saa suunvuoroa, kun naisopiskelijat keskeyttää jo opettajaakin...) ja lopulta tyydyn vain pohtimaan esimerkkejä omasta elämästäni. Toki aiheesta on myös senkin puolesta hankala keskustella rakentavasti, kun on nää asiat kuitenkin tapauskohtaisia ja nojaavat varsin usein yleistyksiin ("some women = all women"), mutta ei se silti kiinnostavuudesta ole pois. Naiset juoruaa enemmän, miehet latelee vähemmän kohteliaisuuksia. Kiroileminen tuntuu yleistyneen etenkin nuorten naisten keskuudessa, mut sekin lienee hyvin pitkälti tilanne- ja sukupolvisidonnaista. Kuinka monen mummu kiroilee ku merimies? Ei mun ainakaan. Luokkakaverin mummo kuulemma kiroilee.

Kismittää et meen ihan jäihin kun pitäis keskustella englanniksi. No joo, olihan tää kieltämättä vähän sellainen aihekin, josta mun olis ollut vaikea puhua suomeksikin, mutta on se silti nihkeetä kun ei uskalla avata suutaan siks, kun on epävarma. Kieltämättä koen että olisin vähän ensimmäisestä kerrasta rohkaistunut, mutta kun se ei riitä! Kurssi on muutenkin mieluinen ja loppuesseekin vaikuttaa mielenkiintoiselta, mut sit oon niin pöljä et oon innoissani sadasta muustakin asiasta.

... kuten NaNoWriMosta. Se starttaa ylihuomenna. Puoliltaöin. Arvatkaa vaan meinaanko saada kirjoitettua ensimmäiset rivit jo heti silloin. KYLLÄ. Sen sijaan et keskittyisin asiallisesti ja vastuuntuntoisesti enemmänkin koulujuttuihin, ni enkös mä raapustele koulussa kahvilassa keskellä yötä muistiinpanoja tulevaa NaNoa varten... Mitä lähemmäs NaNo tulee, sitä enemmän asiasta innostun. Sitä enemmän oon kauhuissani. Apua. Mutku jee! Oon alkanut nähdä koko kirjoittamisurakan jo ihan eri vinkkelistä. Äkkiä se on saanut lisää painoa kontolleen ja sormet syyhyää päästä naputtelemaan. Viime päivinä oon pohtinut kirjoittamista ihan ammattinakin, ja vaikka se onkin vähän sellaisella "hehe mitä jos" -asteella, niin samaan aikaan pieni ääni pääni sisällä kiljuu että "GO FOR IT, HALUUT KUMMINKIN KIRJAILIJAKSI". Tää on taas näitä mun lapsellisia unelmia, joita pystyn tarkastella sivummalta ihan järkevästi ajatellen, mutta joita lähden kuitenkin tavoittelemaan en sen takia, että se jotenkin edistäis mun elintasoa, vaan siksi, koska tiedän sen tekevän mut onnelliseksi. No joo. Palataan asiaan ekojen NaNoMo-päivien jälkeen...

SUNNUNTAINA olin synttärikahveella J:n kanssa! J täytti vuosia, huisin paljon onnea vielä! Vitsit miten iloiseksi tulin siitä kun näin, että synttärilahja kelpas ja oli mieluinen.
Voitte arvata et diggaan joulusta, koska lahjojen antaminen = tuhat kertaa antoisampaa kuin lahjojen saaminen.

Tulin äkkiä ajatelleeksi, että vilautinko mä missään välissä täällä tuota viimeisintä musteannostani? Enkö? No, nyt tulee:
Koskahan tuo käytiin, hmm... Ehkä lokakuun alussa? Kai? Apua. Unohdan välillä itekin että se on "uus", koska se on niin... samankaltainen oikean käden kanssa. Nyt mulla on mätsäävä pari näitä, jotenkin paljon tasapainoisempi olo kun kumpaakin käpälää koristaa samanlainen fontti.

Noi tatuoinnit on sellainen teema muutenkin, josta mieluusti kirjoittelisin joskus lisää. On multa joskus pyydettykin ihan että esittelisin tatuointejani, mutta vierastan vähän tehdä sitä. Häpeäntunteesta ei ole kysymys, ei, koska rakastan joka ikistä kuvaa kehossani. Jotenkin se tuntuis vaan niin itsensäpaljastamiselta (plus tiedän erään joka laittaisi nuhtelevaa/vihaista kommenttia FaceBookissa/tekstiviestitse heti ko. merkinnän lukaistuaan...), etten mä ehkä ainakaan ihan vielä siihen ole valmis. En tiedä olenko koskaan. No, ehkä mä joskus voisin muutaman rivin aiheesta kirjoitella, mahdollisten kuvien kera... tai jotain.

Olikohan mulla vielä jotain. Niin joo, tää:
Aaahhahhahhaaa peilikuva jessss. En oikeesti käsitä näidenkään funktiota. Ja kai nyt kaikki varmasti oivaltavat, että tää on tämmöstä itseironiaa, yes?

Joo. Palataan.

2 kommenttia:

  1. Ihana tatuointi! Mitä siinä oikein lukee? Ja mä niin haluaisin lukea sellaisen entryn sun tatuoinnista vaikka ilman kuvia!

    Ja toi Nanowrimo kuulostaa yhä niin siistiltä! Tekisi mieli itsekin osallistua siihen, mutta ei varmaan riitä hermot ja uskallus. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

    Ja mä ainakin sanon tuohon kirjailijan uraan, että go for it! Ihan varmasti susta olisi siihen.

    Mullekin se on sellainen salainen haave. En tiedä toteutuuko se sitten koskaan.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä lukee "serendipity". Ja joo, ehkä mä jossain välissä saan aikaiseksi kirjoiteltua tatuoinneista, hehe.

      Mä oon alkanut ajatella asioita enemmän siltä kantilta, että jos en uskalla tehdä jotain niin sit se ei ole mun asiani lähteä kokeilemaankaan. Plus yrittämisestäkin pitäis luopua, pitäis vain mennä eikä meinata; päättää tekevänsä, eikä vain yrittävänsä. Tää on vähän vaiheessa vielä, mutta NaNon kanssa ainakin voin soveltaa sitä. Toivottavasti säkin rohkaistut joskus NaNoilemaan! :>

      Poista