perjantai 6. marraskuuta 2015

Vedäpä vielä kerran henkeä.

Näemmä kolmen kuukauden välein iskee se maailmanlopun masennus, jolloin tekee mieli hypätä junan alle ja viiltää ihon täyteen punaisia rantuja. Seinäjoella vaihtojunaa odotellessani katselin ohi kiitäviä vetureita ja mietin että mitäpä jos. Tuli perhosia vatsaan. Kotona tyydyin vain siihen perinteiseen.

Nyt helpottaa jo hieman, mutta sosialisointi ei oikein tahdo innostaa. Vaasaan muuttamisesta tuli täyteen viime viikolla tasan neljä vuotta ja kai mun täytyy nyt alkaa asennoitua siihen, etten mä täältä mihinkään pääse. Onneksi toinen velipoika muutti Vaasaan, ollaan sen kanssa kyllä vietetty paljon aikaa ja jotain lohdullista siinä on. Nyt kun ne löysivät isomman asunnonkin tyttöystävänsä kanssa niin mäkin voin tunkea sinne vaikka yökylään jos on tukala olo ja kaipaan vastaanottavaista seuraa.

En mä ketään mun ystäviä, kavereita tai tuttuja vierasta tai inhoa. Mä en vain jaksa pitää yhteyttä. Väsyttää höpistä small talkia ja vaikka moni rakas ihminen onkin sanonut että saan puhua niille mistä vain niin jotenkin en vain pysty avaamaan suutani. Se tuntuu niin... vaivalloiselta. Ja mitä iloa siitä oikein edes on kenellekään että kerron olevani masentunut ja itsetuhoinen?

DK-terapia tuntuu pöljältä, tosin en nyt voi yhden ryhmäistunnon jälkeen vielä sanoa varmaksi. Yksilöterapiassakin tunnutaan keskittyvän vain ties mihin tietoisuusharjoituksiin ja viikkokortin läpikäymiseen, tunteisiin ja siihen mistä ne johtuivat ja mitä minun olisi pitänyt tehdä, vaikka oikeasti tahtoisin vain vuodattaa murheet pois kontoltani. En mä oikeastaan neuvoja kaipaa, jotakin virallista, puolueetonta tahoa vain, joka kuuntelisi. Ei se kavereille ole sama.

Ajattelin myydä mun MLP:t pois. Ja derby-luistimet. Vielä kun saisi aikaiseksi valokuvattua ne ja laadittua myynti-ilmoitukset. Huoh.