torstai 26. huhtikuuta 2012

A hint of teal.

Sain kaksi päivää sairaslomaa töistä sen pahuksen viikonlopun takia, pöh. Olin maanantaina töissä, mutta piti kesken päivän lähteä kotiin, kun olo kävi niin hirveäksi. Mutta nyt olen kunnossa ja ollut töissä tänään, ja vielä huomennakin sinne menen puuhastelemaan naperoiden kanssa, kun jo viikonloppu koittaa.

Tänään olen googlannut sisustustyynyjä ja ostanut liian suuriruutuista aidakangasta. Harmittaa. Peitelläkseni harmistuneisuuteni aion tehdä teille sellaisen jonkin sortin inspiraatiopostauksen asioista, joista olen viime päivinä ollut erityisen innoissani. Ja ei mistä tahansa asioista, vaan nimenomaan väreistä.

Joo, turkoosi ja ruskea. Mitä tapahtui, mä luulin olevani aina ja ikuisesti niitä tyyppejä jotka pukeutuu mustaan niin kauan kunnes löytyy jotain vielä tummempaa.
Ensimmäistä kertaa eläissäni himoitsen myös kynsilakkoja. Enkä mitä tahansa, vaan nimenomaan näitä kahta. Värejä siis, ei sillä merkillä niinkään väliä. (Aijoo, mattamusta himottais hieman myös... Lakatkaa bloggaamasta kynsilakoista, te reekeleet, teette minusta naisellisen!) Eli jos jollakulla sattuu lojumaan laatikonpohjalla näitä kyseisiä värisävyjä tyhjänpanttina niin tiedätte kenelle lähetellä, vinkki vinkki... Palkitsen käsinkirjoitetuilla kiitoskirjeillä, muffinsseilla ja päivänpaisteella! Mitä, eikö?
Loppuun bonarina vielä tämmönen:
Dissaan Sara La Fountainia niin paljon kuin vain ajoittain viitsin, mutta vitsit toi kombinaatio, polkkatukka ja knalli... Love it, love it, LOVE IT. Mulle kanssa, kiitos.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Säälittävä sairaskertomus.

Guess what.

Tulin sitte kipeeks. Ei se kai ollut kuin vain ajan kysymys, kun lasten kanssa temmeltää. Vissiin koko opettajakunta käynyt jo läpi jonkinlaisen mahaflunssan tai muun vastaavan. Mulla pysyy kyllä kaikki sisällä, mutta kuume nousi. Digimittari nyt näyttää vähän mitä sattuu, mutta kai se on uskottava että jotain lämpöä on kun ei uskalla nousta sohvalta mihinkään. Maannu koko päivän kahden peiton alla sohvalla tuijottamassa typeriä dokkareita FOXilta kun ei jaksa vaihtaa ees kanavaa, haha.

Aviomies uhrautui loskasateeseen ja kävi hakemassa paketillisen Ibumaxia keskustan apteekista ja toi samalla koko joukon kaikkea muutakin mieltä ja oloa parantavaa, eli ottakaa kuvakooste Inkerin sairaspäivästä.

En ole juurikaan saanut syödyksi mitään, lipitellyt vain nesteitä, joten oli iso apu kun ukko kantoi kaupasta kotiin myös jugurttia ja tomaatti- ja parsakeittoa. Suklaalevy oli kuvanottohetkellä jo syöty, ja energiajuoma ja siideri jäävät toiseen päivään.

Mutta sain myös lukemista!
Lastenkirja, jota oon halunnut jo monta vuotta, ja nyt tää yks toi yllärinä mulle moisen! Ihan kihahti tippa linssiin kun mun takia oli mies kirjakaupasta asti käynyt hakemassa ja uhrautuvaisesti kyselly henkilökunnaltakin apua ko. kirjan paikantamisessa. Tää kertoo seeprasta, joka asuu Pariisissa, ja jolla on virtsankarkailun kanssa ongelmia. Tai no, eihän se seepralle itselleen ongelma ole, vaan enemmänkin muille pariisilaisille eläimille.

Näillä eväillä kohti tervehtymistä. Toivottavasti olis jo maanantaina kunnossa.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Oota mä luen tän eka.

Nyt on huhtikuu. Huhtikuu! Arvatkaapa kahdesti, minkälainen sää oli aamulla ulkona kun lähdin töihin?

Oikein.
Ai ollaanko me jo keväässä? Eipä uskoisi. Ei sentään sataa pyryttänyt lunta kuin keskitalvella, mutta ei hirveästi käynyt mielessä, että kesäkuu on vain puolentoista kuukauden päässä, heh. Nää kuvat on mun työmatkalta.
Onneksi ei ollut edes kylmä, vaan aika leutoa. Koivuista pölisi isoja valkeita hahtuvia ja meri oli ihan jäässä vieläkin. Vaikken ihan hirveän kylmissäni ollutkaan, niin töissä piti silti napata muki kahvia.
Heti ekalla viikolla sain käyttööni korvattoman Hemuli-mukin. Koko henkilökunta juo erilaisista muumimukeista ja rehtori lykkäsi tuon mun kouraan ja sanoi, että saat sinäkin tämmöisen, ettet tunne oloasi ulkopuoliseksi. Oikeestaan tykkään tuosta mukista hurjasi, just siks että sen korva on rikki. Haamukorva, hehe.
Vaikkei saparot ihan ookaan 27-vuotiaalle sopiva kampaus, niin tykkään näistä silti just nyt kovasti. Otsatukkakin alkaa olla kivasti ylikasvanut (=jatkuvasti silmillä) ja ton hatun kanssa tää kombo on aika muy bueno. Me likey! Tältä näytin tänään. Buu!

Mä en kykene sanoin kuvaamaan miten kovasti rakastan tuota hommaa. Kolmas viikko puolivälissä ja vieläkin vaan jaksaa jaksaa. Toki välillä tapani mukaan stressaan, mutta kai se on vain osa luonnettani. Silti, en osaa juuri nyt kuvitella parempaa työ(harjoittelu)paikkaa. Yksikään päivä ei ole samanlainen, saan puhua englantia, touhata lasten kanssa (jotka eivät ainakaan tahallaan ilkeile, vaan ovat parhaimmassa tapauksessa vain sympaattisia ja hauskoja), askarrella, organisoida, jeesata. Ihmeen hyvä mieli tulee, kun näkee, että hei, sillä mitä teen on oikeasti saumaa vaikuttaa ja sillä jopa on jotain merkitystä.

Iltapäivällä käytiin yhden luokan kanssa kirjastossa. Tarttui pari opusta mullekin mukaan.
Jospa viimein saisin luettua Pussikaljaromaanin ja opettelisin virkkaamaan.

Loppuun epämääräinen kuvaoksennus lahjakukista ("Ne oli nii halpoja!"), eilisistä letuista ja sen sellaisesta.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Sometimes I wonder...

Vitsit, järjestin eilen elämäni ensimmäiset illalliskutsut! Oikeestaan se kävi vähän niinkuin vahingossa, mutta harmikseni hoksasin asiayhteyden juuri ennen vieraiden tuloa (aka olin väkertäny sapuskaa koko päivän ja valmistellu, kattanu pöytää yms. yms.) ja siitä vasta kunnon stressi starttasi. Onneksi oli tuttuja ihmisiä, joten ei sen kummempaa, täysin vieraille olis ollut varmaan ihan hirveää järjestää illanistujaiset! Laitettiin miehen kanssa viisihenkiselle seurueelle ruokaa, kunnon kasvislasagnet (itsetehdyin pastalevyin), kotona leivottuine patonkeine ja leipätikkuineen, salaatteineen, salaatinkastikkeineen ja jälkkäriks tarjoiltiin vähän hedelmää, juustoja ja kaffetta. Tulipa melkein aikuinen olo moisista kekkereistä, hah hah! Appivanhemmille kokkailtiin, ja lisäksi omalle isäukolle, joka oli käymässä Vaasassa. Olihan siinä, joo-o. Mutta ruoka maittoi ja oli leppoisaa, katseltiin vähän lomakuvia porukalla yms. yms. Seuraavalla kerralla mä haluan olla se, joka istuu ja syö, kiitos! ... mutta oli tuokin kyllä aika kivaa, emännöidä ja sensellaista, hehs.

Appiukolla oli myös ilmoitus, jonka se möläytti jälkkärikahvin yhteydessä. Se täyttää vuosia heinäkuussa ja ihan muina miehinä infosi, että aattelin viedä teidät kaikki (omat lapsensa ja heidän puolisonsa, eli minut mukaanlukien) kesällä tivoliin... Kööpenhaminaan. :D! Oon joskus penskana käynyt Köpiksessä, mutten muista siitä mitään. Hitsi, en malta odottaa! Joku pidennetyn viikonlopun mittainen reissu siitä tulisi, yksi päivä menisi Tivolissa, loppuaika menisi varmaan kaupungilla kiertelyyn ja turisteiluun. H.C. Andersenin museo, here I come! Oon just niin hölmö, että tykkään enemmän kultturelleista kaupunkilomista kuin aurinkorannoilla lekottelusta. Vitsit miten höveli appiukko mulla, tää on ihan huikeeta!

Ensi kuussa on mulla ja mun miehellä 1-vuotishääpäivä. Paperihäät! Tuntuu uskomattomalta ajatella että ollaan kohta oltu vuosi naimisissa. Muistaakseni joskus joku sanoi mulle, että ensimmäinen vuosi naimisissa on yleensä se vaikein. En tiedä kuinka paikkaansapitävä väite se on, mutta voisin melkeinpä sanoa samaistuvani. Kaikenlaista ylä- ja alamäkeä tähän ensimmäiseen vuoteen on sisältynyt, mutta kummasti sitä vain jaksaa sinnitellä. En ole ihan varma, että oliko mulla minkäänlaisia odotuksia avioliiton suhteen ennen naimisiinmenoa, luullakseni ei, koska oltiin asuttu saman katon alla jo liki vuosi, että olihan se arki kohdattu jo aikaa sitten ja loppujen lopuksi parisuhteen virallistaminen maistraatissa oli ihan vain muodollisuus. Jostain syystä kuitenkin sitä alkoi muotoutua kaikenlaista kriisin tynkää ja huolta ja murhetta pikkujutuistakin, joista sit herkästi muodostui - ja muodostuu yhä - härkäsiä. Välillä tuntuu, että voimat loppuu, mutta silti sitä vain jaksaa porskuttaa eteenpäin. Että vaikka kuinka toisen naama ja käytös risoisi paikoin, niin lopulta muistaa, että hei, kyllä mä tätä ihmistä rakastan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. Voihan olla niinkin, että kriisit tämän ensimmäisen avioliittovuoden aikana johtuvat ihan vain siitä, kun sitä yrittää hakea omaa tilaansa ja rooliaan, vaikkei loppujen lopuksi mikään ole muuttunutkaan. On se kumma tämä ihmismieli. Mutta päivääkään en ole katunut. Totta kai sitä on käynyt joskus mielessä, että olisiko parempi erota, mutta sisimmissäni mä tiedän, että ei, mä en sitä halua. Mä haluan jakaa elämäni juuri tämän kyseisen henkilön kanssa, koska rakastan miestäni kaikesta huolimatta. On ihmeellistä, kuinka hänkin rakastaa minua, kaikesta ailahtelevaisuudestani, bloggausinnostani ja omituisista intresseistäni huolimatta, heh.
Oho, kylläpä tuli diippiä juttua. No, pitäähän sitä nyt välillä koettaa jotenkin tuoda esille, että en mä niin reikäpää ole kuin miltä saatan vaikuttaa! ;D

lauantai 14. huhtikuuta 2012

"Jos susta pidetään, niin mitään ei sulta puutu."

Oho, päivitystä pukkaa päivityksen perään; I'm on fire!

Eilen oli ihan täydellisen poikkeuksellinen perjantai. Se nimittäin vietettiin varsin kultturelleissa merkeissä: alkuilta aloiteltiin juustolautasen ja punaviinin parissa, ja sen jälkeen suuntasimme Kaupunginteatterille katsomaan liki kolmen tunnin puhenäytelmää "Kauppamatkustajan kuolema".
Eipä ole hirveästi tullut käytyä teatterissa näin aikuisiällä, vaikka lähipiiri kuhisee innokkaita näyttelijöitä... Kutsuja on kyllä sadellut erinäisiin näytöksiin, mutta niihin harvemmin on tullut päästyä välimatkojen ja rahapulan vuoksi. Oikeastaan tämäkin oli niinikään poikkeuksellista, sillä olin hautonut lompakossani jo useamman kuukauden ajan vapaalippuja vapaavalintaiseen näytelmään, eh... Mutta parempi näin kuin ei mitenkään. Teatterissa käyminen on ollut bucketlistilläni jo pitkään. Valehtelematta olen tainnut käydä teatterissa viimeksi teini-iän kynnyksellä.

Ja hei, olipa nyt hyväsyy pukeutua äidiltä saatuun 70-luvun hameeseen ja klopsotella menemään korkokengissä, ooh!
(Tietty korkokenkien käyttö kostautui heti valtavilla rakkuloilla, mut hei, pitkät sääret on pitkät!)

Näytelmä itse oli huikea. Ehkä hieman liian pitkä sellaiselle, joka ei ole vuosiin teatterissa käynyt, mutta itselleni se ei tuntunut sekuntiakaan liian pitkäveteiseltä. Näytelmä kertoi "tavallisen miehen tragedian", jonka päähenkilönä esiintyy Willy Loman -niminen keski-ikäinen mies. Hän asuu vaimoineen talossaan pilvenpiirtäjän varjossa Brooklynissa ja hänen jo aikuiseen ikään ehtineet poikansa Biff ja Happykin ovat hieman eri tavoin elämässään epäonnistuneet. "Ikääntyvä myyntimies kantaa amerikkalaisen menestysmyytin taakkaa. Hän kamppailee työelämän yhä kovenevissa vaatimuksissa, hukattujen unelmien ja väärien odotusten ristipaineessa. Aineellisen menestyksen ja sosiaalisen arvostuksen - ja vähitellen koko realistisen todellisuuden - luisuessa hänen ulottuviltaan hän päätyy tuhoon." Death of a Salesmania esitettiin ensimmäisen kerran Broadwaylla vuonna 1949, ja siiä tuli suuri sensaatio, jota esitettiin jopa 742 kertaa.
Mulla on niin sivistymätön ja typertynyt olo. Miksen mä ennen ole käynyt teatterissa, mitä! Kokemus oli aivan mieletön. Erilaista kuin elokuvan toljottaminen, hypnoottinen kuin hyvä kirja. Hetkittäin tuntui kuin olisin nähnyt vilaukselta sen intohimon, jota näyttelijät työtään kohtaan tuntevat. En mä kyseenalaista enää laisinkaan, miksi moni ystävistäni on ko. uralle suunnannut.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Good morning, class!

Kuten siis jo ehkä aiemmin saatoin mainitakin, niin olen nyt työskennellyt eräällä ala-asteella kaksi viikkoa englanninkielisten luokkien parissa. Kyseessä on kuntouttava työtoiminta, joten se ei siis ihan ole työharjoittelu, mutta melkein. Rakastan tuota hommaa! Vaikken miltään lapsiystävällisimmältä tyypiltä ehkä vaikutakaan niin musta on ihanaa ja palkitsevaa työskennellä lasten kanssa. Myös se, että saan puhua paapattaa englantia päivät pitkät (mua on oikeastaan ohjeistettu puhumaan lapsille englantia kaiken aikaa) on iso bonus. Ei sillä, kyllä mä englantia luen ja ymmärrän hyvin, mutta sen puhuminen tuntuu hieman haasteelliselta, kun siihen ei oikein ole mahdollista tarjoutunut. Nopeasti se hermostuneisuus meni tosin ohi, penskoille on yllättävän helppo puhua englantia.

Osa naperoista on syntynyt ulkomailla suomalaisille vanhemmille, osa on maahanmuuttajia, osa täysin suomalaisia, joten englannintaito 2.-5.-luokkalaisten kesken on melkoisen vaihteleva. Toistaiseksi on pakko kehaista kakkosia, jotka ovat ihan supertaitavia englanninkielessä nuoresta iästään huolimatta.

Yksikään päivä ei ole vielä ollut samanlainen, tää on ihan huikeeta! Aamulla on helppo herätä, kun tietää, että on taas yksi kiva päivä tulossa. Saan puhua englantia, järjestellä hyllyjä, käsitellä kirjoja, jeesata lapsia, komentaa lapsia, tehdä toimistotöitä ja osallistua asioiden organisointiin (esim. Vappudiskon järjestämiseen, hehe). Asia saattais hyvinkin olla eri, jos naperoita pitäisi paimentaa suomeksi ja jos nappulat olisivat yläasteikäisiä, haha.
(Viimeisimmän kuvan sarjiksesta löytyy suurennos tästä. Oh, the things kids say to me...)

Kuvaoksennus pitää sisällään yhden koulupäivän aikaisen profiilikuvan, erään työpäivän eväät, kotimatkalla nähdyn oravan, sekä kouluaskartelua, hehe.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Double award entry.

Kiitos, Jeanette, näistä palkinnoista, hehe. Yllättävän kovasti piristi päivääni tämä tämmöinen muistutus, joten kerrankin väkerrän nämä pois alta. Unohtuvat muuten, oon aikamoinen reikäpää, vaikka liikutunkin aina huomionosoituksista (kuten esim. kommenteista, joihin olen huono vastaamaan, boo!).

"Liebster is a German word, meaning favorite, dearest or beloved, and the Liebster is awarded by bloggers to other, newer bloggers who have fewer than 200 followers, to spread the word and help the new(er)bies gain wider recognition. The award comes with four conditions that each recipient must satisfy when accepting:

1. Thank your Liebster Blog Award presenter on your blog.
2. Link back to the blogger who presented you the award.
3. Copy and paste the award on your blog.
4. Present the Liebster Blog Award to 5 bloggers with less than 200 followers.
5. Let them know they have been chosen by leaving a comment on their blog.

Liebster Blog Awardin lähetän with all my love seuraavaan suuntaan:
- Iiahfornow
- joonas / hernesaho
- I ain't had the blues yet today
- Not Always So Exciting Everyday Blog
- The life de la Squee~


Rules for the Dark Sunshine Award

1. Post the award picture with a backlink to the person who nominated you
2. Answer the ten questions posed to you
3. Pass on the award to 10 or more bloggers

Questions
* Favorite color: Musta, valkea, harmaa, beige ja niiden eri sävyt.
* Favorite animal: Pöllöt, hylkeet, marsut, kissat, koirat...
* Favorite number: 4.
* Favorite non-alcoholic drink: Energiajuomat.
* Facebook or Twitter: Facebook!
* My passion: Lukeminen, tatuoinnit, filosofia.
* Getting or giving presents: Giving!
* Favorite pattern: Salmiakki- tai skottiruutu.
* Favorite day of the week: Lauantai.
* Favorite flower: Kissankello.

Tästä en nyt jaksa alkaa väkertää minkäänlaista listaa notta kenelle, joten tehkööt ken haluaa!

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

They're everywhere!

Minähän en ko. ilmiöstä mitään muuta tiedä kuin että se on olemassa ja näemmä myös Suomessakin, ja nyt se on levinnyt Vaasaan... Veti väkisinkin hymyn huulille Rewelissä.
Anyone care to enlighten me?-)