Ihan yhtäkkiä iski omituinen ajatus kaivaa hitaasti toimiva läppäri esiin ja klikkailla itseni Bloggeriin. Mieli tekee kirjoittaa vaikken tiedä tarkalleen mitä, enkä oikein päiväkirjaankaan osaa jäsennellä ajatuksiani käsin kirjoittaen.
Päivät ovat melko lailla toisiinsa sekoittuvaa harmaata massaa. Jäin 2.3. sairauslomalle vaikean masennuksen takia ja näillä näkymin saikkuni jatkuu kesäkuun loppuun asti. Mitä sen jälkeen tapahtuu - mulla ei ole aavistustakaan, vaikka toivoisinkin kovasti sairausloman jatkuvan. En mä koe olevani psyykkisesti vielä missään kunnossa työelämään tai mihin muuhunkaan. Välillä tuntuu että olen laiska pummi, välillä taas on pää niin pahasti levällään etten tiedä kuka olen ja miksi olen. Uudet lääkkeet sentään ovat katkaisseet pahimman terän masennukselta enkä enää yhtäjaksoisesti haaveile kuolevani, mutta sekavuustiloja ja ahdistuskohtauksia on yhä toisinaan. Harvemmin onneksi, mutta siellä ne varjoissa odottavat tilaisuuttaan iskeä kun sitä vähiten odotan. Tulevaisuudella ei tunnu vieläkään olevan mitään tarjottavaa minulle, ja ruoskin itseäni jatkuvasti ajatuksilla siitä, miten yhdentekevä, mitäänsanomaton, turha, toimimaton yhteiskunnan kappale olen, josta ei ole yhtään mihinkään. Kirjoitan kirjeitä tutuille ja tuntemattomille ja vasta hiljattain olen ymmärtänyt tekstini sekavuuden. Kuinka aloitan ylävireisesti ja kesken kaikea tunnelma kirjoitetuilla sivuilla ottaa tiukan käänteen ja syöksyy alakuloon. No joo.
Sain huhtikuun lopulla epämääräisen diagnoosin tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta ja se kolahti aluksi ja lujasti. Olin tosi hämmentynyt enkä tiennyt mitä olisin ajatellut siitä. Muutaman viikon kuluttua aloin sisäistää sitä tietoa, ja nyt olen jo melko lailla sujut sen kanssa. Tuntuu, että ymmärrän paremmin miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn, miksi saatan päivän aikana kiristellä hampaita kiukkua niellen, itkeä vollottaa, siivota kuin hullu tai nauraa kuin mielipuoli. Miksi tekstini ja puheeni on paikoin vaikeaselkoista, miksi ajatukset juoksevat pikavauhtia niin, etten saa niistä mitään otetta. Miksi vetäydyn omiin oloihini enkä tajuakaan ottaa yhteyttä kehenkään. Epävakaa persoonallisuus antaa vastauksen niin moniin kysymyksiin.
Hoitosuhteeni superihanan psykologini kanssa YTHS:llä on päättymässä tässä kuussa ja sen kanssa päällekäin alkaa uusi hoitokontakti psykiatrisen sairaanhoidon piirissä. Siihen rinnalle kaavailtiin myös ryhmäterapiaa josta en vielä tiedä mitään, mutta josta olen kuullut jo paljon kehuja. Kuinka sen on kerrottu auttavan epävakaan ihmisen elämisen kanssa, antavan välineitä ja ohjeita erilaisissa tilanteissa toimimiseen. Matkaa olisi paljon, enkä välillä tiedä mistä revin energiaa siihen, kun missään ei muutenkaan tunnu olevan mitään järkeä.
Välillä oon onnellinen, välillä kaikki on taas pelkkää tyhjää. Mulla on ihana mies, joka pitää mun pään kasassa ihan vain olemalla oma itsensä, ja iloitsen jokaisesta aamusta jonka saan herätä hänen vieressään. Oon tyytyväinen kirjamaailmoissani ja kirjeideni kanssa, enkä aina jaksa vaivautua toimimaan Oikeassa Maailmassa. Kun eihän siinä ole mitään järkeä. Enhän mä ole vielä 30:een ikävuoteeni mennessä oppinut, niin kannattaako sitä edes yrittää? Välillä pakenen vain omaan päähäni ja ihmettelen kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita, mitkä niistä ovat omiani ja mitkä oikeita, mitkä muiden päähäni istuttamia ja mitkä jotain ihan muuta. Sekavaa. En osaa edes selittää sitä mitenkään. Itsetuhoisia ajatuksia mulla ei niinkään ole ollut enää päivittäin, vaikka toistuvasti niitä vieläkin esiintyy. Ne ovat käyneet niin tutuksi ja turvallisiksi etten oikein edes osaa kuvitellakaan elämää ilman niitä. Niin kauan kun valinta on minun, oon tyytyväinen, kun saan itse kontrolloida hoidanko ahdistusta ketjupolttamalla, ottamalla pari rauhoittavaa viinilasillista, viiltelemällä tai kävelemällä kirjastoon ja takaisin, kellään ei pitäisi olla mitään mukisemista.
Asun vieläkin Vaasassa ja tuntuu ihan hirveän painostavalta olla täällä. 3,5 vuotta jo. Kamalan pitkä aika, en mä normaalisti asu missään näin kauan. Turussa asuin 2,5 vuotta, Helsingissä 8kk, Loimaalla 2kk, Kokkolassa 1,5, en mä missään ole ollut yhtä kauaa aikuisiällä yhteen putkeen kuin täällä. Mutta mihinkäs sitä lähtisi. On uusi hoitosuhde, parisuhde, opiskelupaikkakin vielä (ainakin nimellisesti). Järki sanoo että pysypäs nyt nainen nahoissasi ja aloillasi, mutta ahdistus kiljuu että jo riittää svenska talande folk ja kylmä merituuli ja samat kadut ja kaikki, muualla olisi parempi olla. Vaikka kyllähän mä tiedän ettei omaa päätään pääse pakoon mihinkään.
Huh, jo helpotti. Ehkä alan tehdä tätä useamminkin.
Aijoo, klikkailpaa kiinnostuneet itseni mun Instagramiin. Nimimerkin "saijainkeri" takaa löytyy.
