Joulua odotellessa.

Joko saa tehdä joululahjatoivepostauksen? Miksei sais? Teen kumminkin!

Siitä viis että olen ollut ihan superepäaktiivinen blogissa viimeisen kuukauden ajan, niin on tämä sentään jonkinlaista elämöimistä. Kyllä mä aion palata asiaan kunhan innostus palaa ja voimia löytyy jostain lisää, toistaiseksi keskityn selviytymään päivästä toiseen ja suorittamaan syyslukukauden kunnialla loppuun.

Mutta olenhan mä jo joulujuttuja pohtinut. Äidille ja veljelle aattelin laittaa tänne vinkiksi jonkinsortin toivelahjalistaa, jospas vaikka innostuisivat!

1. Haaremihousut - Mitä lirtimmät, sen parempi. Mustat tai tumman harmaat ois bueno. Mm. Aurinko-nimisestä kaupasta saa aika upeita haaremihousuja, wink wink!

2. Indiskan tuotteet - Ei erityistoiveita. Oon ihan hulluna Indiskan sisustustavaroihin sun muihin. Miksei joku vaatekin kelpais. Edullisempi ja ihan yhtä lailla päätäni hullaannuttava kauppa on Tiger - molempi parempi.

3. Kirjoja - Tämä ei varmaan selityksiä kaipaa. I love books!

4. Mausteita!

5. Karkkia! - Esim. juurikin noita kuvassa näkyviä tai Halvan Tähtimarmeladeja. Vegaanisia karkkivinkkejä voipi vilkuilla Vegaanituotteet-sivulta.

6. Kirjepaperia - koska mulla on se aina loppu. Eikä mitään viivapapereita sitten, hei!

Oikeasti olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, että pääsen istumaan samaan jouluruokapöytään perheeni kanssa. Oli lahjoja tai ei.

Mitäs te haluaisitte joululahjaksi?

Isänpäivää.

Mikä olisikaan parempi hetki tehdä suunnittelemani isä-postaus kuin Isänpäivä... Tavallaan olo tuntuu hieman huijarilta ja teennäiseltä, koska isän ollessa elossa en juurikaan suostunut katkeruudeltani pitämään häneen yhteyttä. Toki hänen viimeisenä elinvuotenaan suhteemme oli paranemaan päin ja hän kävi vierailulla täällä meidän luona Vaasassakin, mutta mikään suosikki-ihmiseni isäni ei mulle ollut ollut enää vuosikausiin.

Kuitenkin hänen kuolemansa jälkeen mun suhtautumiseni isään muuttui radikaalisti. Vaikkemme olleetkaan olleet hänen kanssaan läheisiä enää vuosiin, huomasin kuitenkin usein jopa kaipaavani niitä turhauttavia puheluita, joiden aikana isä kertoi resepteistään, vaivoistaan ja lääkärikäynneistään. Jotenkin ajatus siitä, ettei faija enää koskaan yritä soittaa mulle, on tosi musertava. Pitkään hänen kuolemansa jälkeen mun rintaan iski usein todella musertava olo, sellainen pusertava tunne, ja teki mieli vain istua alas jonnekin nurkkaan ja tuijottaa tovi seinää. Nyt tuota oloa ei enää kovin usein tule, mutta kyllä se toisinaan iskee ja huomaan ajattelevani faijaa. Eilen sain itseni täysin spontaanisti kiinni ajatuksesta, että faijalla olisi synttärit ensi viikolla eli 13.11. ja hetken aikaa olo tuntui kurjalta. Monia kirjoja selaillessani kelaan, että tästä isä olis varmasti digannut. En mä tiedä. Tuntuu oudolta.

Pyysin äitiäni tässä taannoin käymään läpi lukuisia valokuva-albumeitaan ja skannaamaan mulle sieltä kuvia musta ja faijasta. Se oli mulle yllättävän raskasta, ja varmaan osaksi senkin takia mulla on kestänyt saada tämä postaus aikaiseksi. Kuvat ovat olleet jo pitkään tässä mun tietokoneen työpöydällä ja olen ne nähnyt joka päivä ja nyt on viimein aika laittaa ne tännekin. Nyt näille voi jo hymyillä hieman.

Tämä viimeinen yhteiskuva pistää mut väkisinkin hymyilemään. Ei mikään ihme että rakastan kirjoja aivan loputtomasti, jos mut on siihen potkupukuikäisestä asti jo opetettu!

Rauhallista ja hyvää Isänpäivää kaikille iseille.

Kirjoitukseni isän kuoleman jälkeen.

Koomailua & kavioeläimiä.

Marraskuukin pyörähti käyntiin ihan mun huomaamatta. Vaikka en oikein vieläkään handlaa arkeani ja kaikki tuntuu vähän ylitsepääsemättömän raskaalta ja vaikealta, niin parhaani teen että pysyisin mukana. Viikonloppuna hyppäsin siis junaan ja lähdin vierailemaan Seinäjoella Surkean luona ihan vain lepuuttaakseni ja koomatakseni hyvässä seurassa ja oli kyllä juurikin sen arvoista.

Kiinalaista ruokaa, hyvää koomaseuraa, yliaktiivinen villakoira ja valikoima matelijoita - nää asiat tiivistää lauantai-iltani aika mainiosti. Parasta on huomata olevansa sellaisessa seurassa, missä sun ei tarvitse koko ajan yrittää keksiä jotain keskusteltavaa vaan voit vaan olla hiljaa ja koomata rauhassa. Hyvässä seurassa ei sanoja tarvita!

Sunnuntaina tuli kyllä erityisen etuoikeutettu olo, kun sain lähteä Surkean mukaan ihmettelemään tallille, jossa hän käy viikottain tallihommissa. En oo hetkeen ollut lähelläkään hevosta ja olin kyllä ehkä tahattomankin innoissani koko ajan. Hymyilin niin että poskiin alkoi sattua, taputtelin heppoja minkä ehdin ja nyt mun lapaset on kuolassa, huivi tuoksuu hevoselle ja valtava kaipuu takaisin. Ah, täydellistä.

Kaikki ylläolevat hevostelukuvat on ottanut Maiju Lahti. Valkoinen tienreunoja hamuava jääräpää on nimeltään Kaapo ja leipäpussia himoitseva suokki taasen Tommi. Miten uljaita prinssejä, ah! Sisäinen heppatyttöni pakahtuu. Tää tuli kyllä ehdottomasti tarpeeseen.

Loppuun vielä hävytön mainos Kromin ja Erlin huikean hienosta, juuri startanneesta postapokalyptisesta nettisarjakuvasta, tutustukaa! No End on kahden erinomaisen taiteilijanörtin yhteistyö ja hnngggh en malta odottaa jatkoa!

I'm on a roll here!

No mut mikä estää meikäläistä tekemästä kaksikin blogimerkintää peräkanaa? EI MIKÄÄN. Joten nyt kun jäi vauhti päälle tuon edellisen merkinnän jäljiltä niin vois naputella heti perään toisenkin vielä. Ikäänkuin kuulumisista. Kuvia mulla ei juurikaan ole tarjottavana, mutta eikös toi edellinen merkintä kata periaatteessa tämänkin merkinnän kuvat vallan mainiosti, hmm?

Mulla on tällä viikolla tenttiviikko. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että ei ole opetusta laisinkaan, which is fine by me. Jotenkin on ollut voimavarat ihan kadoksissa ja unentarvekin on lisääntynyt. Ennen mulle riitti vallan mainiosti 7,5-8h yöunet, mutta nyt tuntuu että 9h voisi olla lähempänä totuutta. Se on hirveää! Inhottavaa kun ei tahdo millään päästä sängystä ylös aamuisin ja tekis mieli vain nukkua, mutta kolkuttava omatunto ei jätä rauhaan niin kauan kun vain makaa aloillaan. Koko ajan tuntuis siltä että pitäis olla tekemässä jotain hyödyllistä ja tärkeää sen sijaan että lepäilis ja tuijottelis kattoon.

Mun aamurutiinitkin ovat aika hitaita ja mitäänsanomattomia. Raahaudun vessan kautta koneelle, jonka äärellä selaan blogit, Facebookin, parit tumblr-tilit ja yritän pysyä hereillä. Tiskaan, petaan, ruokin kissat ja yritän saada aikaiseksi vilkuiluta kouluhommia. Viime viikonloppuna mut onnistuttiin houkuttelemaan Skypen käyttäjäksi ja sielläkin tulee roikuttua juttelemassa kavereiden kanssa, mikä on kyllä ollut tosi mukavaa. Jostain syystä FB:n chat ei tunnu samalta ja se jopa hieman ahdistaakin, joten Skype on enemmän kuin tervetullut lisä datailuuni.

Itseasiassa... Rajamäellä ollessani tulin käyneeksi vaa'alla ekaa kertaa kuukausiin. Lukema oli paljon pienempi kuin mitä olin odottanut ja nyt se on jäänyt kummittelemaan mun mieleeni aikalailla pysyvästi. Täti Terapiallekin asiasta kerroin tultuani siihen tulokseen että tämä oli aika merkittävä asia elämässäni ja sieltä tuli heti suositusta ravitsemus- ja fysioterapiaan, joita lupasin harkitsevani. Onhan ne SH-ajatukset siellä koko ajan läsnä, istumassa mun olkapäällä ja muistuttavat olemassaolostaan supattamalla mun korvaan, mutta ne ovat enemmänkin oire jostakin suuremmasta, pahemmasta ongelmasta, joka mulla lienee tämä jatkuva ahdistuneisuus ja stressi. Lääkityksen aloittamisen myötä kieltämättä tuntuu että ahdistuneisuus olisi hieman tasoittunut (sen erään perjantain kaltaisia "ravaan ympäri olohuoneen pöytää kun en voi istua aloillani" -hetkiä ei ole tullut enää uusia), joten ehkä toivoa on. Terapiaankin on ollut ihan kiva mennä.

Yritän ottaa ilon irti pienistä asioista arjessa ja kartoittaa voimavarani tarkasti. Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että kouluhommia mun on pitänyt jättää joitakin pois, mikä luonnollisestikin harmittaa, mutta samalla ymmärrän etten mä nyt jaksa mitään suuria työrupeamia. Enkä mä kuitenkaan jäljessä ole, tai edes tuetkaan uhattuina. Parhaani yritän ja teen, ens keväänä sit toivottavasti paremmin.

Viime viikolla tänne satoi ekan kerran lunta ja olin tietty innoissani kuin lapsi karkkikaupassa. Eniten lumentulossa ärsyttää ei ne loputtomat FB-päivitykset jotka kertoo säätilasta vaan ne, jotka ruikuttaa niistä tilapäivityksistä. Entä sitten?! Antakaa nyt jengin olla innoissaan! Mua ainakin ilahduttaa talven ekat lumisateet aivan valtavasti ja vieläkin vaan tekis mieli lähteä ulos hyörimään ja napsimaan lumihiutaleita kiinni kielellään.

... mutta en mä sitä kiellä etteikö paukkupakkaset ja vaakatasossa päin näköä piiskaava lumipyry kävis pidemmän päälle risomaan. ;D

Viime kuussa käytiin miehen kanssa Vaasa-opiston sarjakuva-pienlehtipajassa. Se oli lyhyt, kolme lauantaita kestävä kurssi, mutta sitäkin huikeampi ja mahtavampi kokemus. Rrrrakastin sitä! Vaikka olenkin opiskellut Limingalla sarjakuvalinjalla pariinkin otteeseen, en oikein koskaan saanut siellä aikaiseksi mitään järkevää... Joten mun sarjisopettajani Keijo olisi musta kyllä enemmän kuin ylpeä kuullessaan että Ollin armollisella opastuksella sain aikaiseksi muutaman sivun verran nopeita strippiharjoituksia JA kaksi pienlehteä jee! Pitäisiköhän ihan lähettää Keijolle omat kappaleet, jaa-a!

(Tää yliopistosivu on vähän harhaanjohtava siinä mielessä, että en ole kertaakaan osallistunut yksillekään sitseille... No mut hei, ajatus on tärkein, ja kokonaisuutta mä tässä vaan yritin kuvata!)

Jotenkin ton sarjakuvakurssin seurauksena oon ollut niin valtavan nostalgian vallassa ettei ole tosikaan. Muisteltuani ensin läpi Liminka-ajat ajauduin jotenkin kummasti ekaa kertaa vuosiin animen ääreen. Mähän siis olen nuoruudessani ollut pahemman luokan teiniernu, otaku, japaninörtti, joten tämä on ollut aika mielenkiintoista. Enkä mä ihan mitä tahansa animea alkanut katsella, vaan entisaikojen suosikkiani Rurouni Kenshiniä. Ah! Se on niin nolo, mutta silti niin hieno! Sisälläni nukkunut fanityttö on herännyt ja saa mut vikisemään ja huitomaan käsiäni ihastuksissani. Olen myös huomannut suureksi järkytyksekseni ymmärtäväni japania edelleenkin paremmin kuin esim. ruotsia ja miten kovasti loppujen lopuksi nautinkaan ihan vain japanin kielen kuuntelemisesta. (Sama pätee tosin myös espanjaan, hmm...) Suurempi riemu ratkesi siitä, kun parahin ystäväni Spyrre lahjoitti mulle kauan hyllyssään seisseen Sagara Sanosuke -figuurin, myöskin kyseisestä animesta. My inner fangirl has awaken.

Sarjakuvista puheenollen; käväisin sunnuntaina muutaman tunnin reissulla Seinäjoella tapaamassa suloisen Surkean, jonka kanssa aloin jutella netissä lueskeltuani ensin jonkin aikaa hänen sarjakuvablogiaan. Surkea on ihana tyttö, tultiin hurjan hyvin juttuun keskenämme ja aika lensi kuin siivillä. Vaikka aluksi jännittikin nettituttavuuden tapaaminen livenä ekaa kertaa, niin hermostuneisuus hälveni kyllä hyvin nopeasti ja oon enemmän kuin iloinen että tavattiin. Tässä on tullut Surkean kanssa suunniteltua jo vaikka mitä jännää, mistä olen vain enemmän kuin hyvilläni, sillä siinä on tyttö jonka haluan ehdottomasti osaksi elämääni!

Öhm... Olikohan mulla vielä muuta... Niin joo, olen kaikesta stressistä ja ahdistuksesta huolimatta pyrkinyt lueskelemaan taas ja jopa onnistunutkin siinä! Pitkään lukulistallani olevat Holopaisen "Ilmeetön mies", Riggsin "Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille" ja Harriksen "Nuori Hannibal" on nyt viimein luettu ja tänään ajattelin tarttua Gaimanin uusimpaan. Ah, kirjat!

Ja koska merkintää ei vaan voi lopettaa kirjavouhotukseen, niin ottakaapa pari tuoretta otosta kissavauvoista:

Rajamäki-raportti!

Eli eli! Rajamäellä piipahdin rakkaan ystävän luona tuossa 10.-13.10. (apua, onko siitä jo niin pitkä aika...) rentoutumassa ja kuten aina, mukavaa oli. Mä olen ravannut tuon kyseisen ystävän luona jo jostain vuodesta 2001 lähtien, eli paikka on mulle kuin toinen koti, heh. Sinne on aina mukava mennä käymään ja vaikka useimmiten meidän toimintamalli etenee saman kaavan mukaan, niin on se silti aina sellainen reissu jota tulee odotettua jo useampi viikko edes ennen varsinaista lähtöpäivää.

Kissapojat Pertsa (kuvassa) ja Tapsa voivat hyvin ja leveästi. Pertsa etenkin oli hyvinkin tuttavallinen ja huomionkipeä, lämmittää oikein sydäntä kun tämmöinen pyörylä muistaa meikäläisen vaikka en kovin usein tuolla ravaakaan kylässä. Pertsalla kun tuota elopainoa on kertynyt melkolailla runsaasti ja kun tällainen rotjake sitten äkisti äityy puskemaan vauhtia otettuaan jalkoja niin siinä saa kyllä ottaa tukea seinästä ettei lentäisi nurin. Mutta hellyyttähän hän vain osoittaa, kattokaa nyt sitä!

Yksi reissun kohokohdista (muiden muassa) on tietty metsät, mitä tuolla piisaa. Ja kun noissa metsissä on tullut juostua teini-ikäisestä asti, aijai. Vähän käytiin silmäilemässä joskos olisi vielä löytynyt syömäkelpoisia sieniä (ei löytynyt), mutta lähinnä vain se metsässä hortoilu hienoisessa auringonpaisteessa oli jo jotain taivaallista. Täällä Vaasassa ei vaan riitä metsää missä hortoilla, tai ainakaan sellaisen sopivan etäisyyden päässä jonne pääsis kävellen tai fillarilla. :I

Ja tietty kirpparilla tuli käytyä. Viirin kirppis on nimi, ja se on valehtelematta varmaan yksi mun suosikkikirpputoreista ikinä.

Mä ihan totta harkitsin tekeväni Viirin kirppiksestä erillisen kirppismerkinnän, mutta tulin siihen tulokseen että just nyt mun ajatukset menee jossain ihan muualla jatkuvasti, että ehkä parasta on vain sisällyttää tämä tähän reissukokonaisuuteen, heh. Mahtava kirppis silti, paljon myyntipöytiä, paljon tavaraa, tilavat käytävät ja alati vaihtuva valikoima! Tuolla reissulla mukaan tais tarttua perinteisesti pari dvd:tä, kirjaa sekä paketillinen suitsukkeita. Niin joo, ja yksi erittäin kiva lirtti paita!

Perinteisen kaavan mukaan suurkulutettiin aikaamme töllön ääressä elokuvia katsellen, tietysti. The Omen (1976), The Tunnel (2011), The Locals (2003), Devil's Child (2007), Half Light (2006) ja Rabies (2010) nyt ainakin tuli katsottua, just to mention a few. Taidettiin me yksi Ghiblinkin animaatiopätkä katsoa, sekä tietty aasiakauhua (A Tale of Two Sisters (2003)!), kun innostuin väkertämään onigirejä ja misokeittoa viimeisenä iltana.

Kaiken kaikkiaan jälleen kerran yksi onnistunut reissu. Ah, ma niin nautin tuolla hengailusta. Ystävissä parasta on se, ettei aina tarvitse sanoa mitään jos ei tunnu siltä. Sitä voi olla surutta oma itsensä, murehtimatta mistään ulkopuolisesta, sanoa rehellisesti kun väsyttää tai jos ei uskalla mennä yksin savukkeelle pimeällä kauhuleffan jälkeen, heh. Näitä ihmisiä mulla on elämääni siunaantunut monta, ja oon siitä aivan käsittämättömän kiitollinen.

Until next time!

Still here.

No siis, joten kuten täällä ollaan yhä. Väsyttää vain jatkuvasti niin maan perhanasti etten jaksa uskoa tästä tulevan loppua ollenkaan. Bloggerissakin olen ravannut kuitenkin jatkuvasti, mutta oman elämän raottaminen on vain ihan pelkällä ajatustasolla tuntunut todella raskaalta. Pari kaveria on jopa melkeinpä kärttänyt blogipäivitystä ja kummasti mulle oli ilmaantunut jostain uusi lukijakin, joten ehkäpä viimein yritän saada jonkinlaista tuotosta aikaiseksi. Ongelma ei ole siinä etteikö mulla olisi mitään mistä kirjoittaa. Päinvastoin, jutun juurta löytyis vaikka millä mitalla: menneisyys, syömisvammailu, opiskelu&stressi, faija, Rajamäki, ystävät, kirpputoriesittely, tatuoinnit...

Tuntuu kuin kulkisin jossain sumussa koko ajan. Rämmin päivien läpi ja yritän pysyä mukana. Teen paljon, mutta en näytä saavan mitään aikaiseksi. Suurin saavutus mihin tunnun näinä päivinä kykenevän on kouluun raahautuminen (enkä sinnekään aina) ja satunnaisesti puhelimen esiin kaivaminen keskellä mitä kauneinta ruskaa koulumatkan varrella. Näitä kuvia mulla riittää vaikka millä mitalla.

Eilen mä saavuin takaisin Rajamäeltä vietettyäni siellä muutaman lomapäivän hyvässä seurassa, sieltäkin olisi muutama kuva tarjottavana. Mut siitä kyllä teen ihan erillisen merkinnän. Nyt mä taidan kirjoittaa pari pahoittelevaa sähköpostia liittyen tämän päivän läsnäoloihin tunneilla, vetää tirsat ja raotella filosofian kirjaa. Myöhemmin sit tarkempaa selostusta ja päivitystä, ok? Kiitos kun jaksatte lukea!

Mitiih.

Tiedättekö, mä näin tässä yks yö unta siitä että multa oli yksi lukija hävinnyt. Aamulla oli helpotus kun näin ei ollutkaan.

Voimia pitäis olla enemmän kuin mitä mulla on, tuntuu että kroppa on ihan äärimmillään ja henkinen väsymys uuvuttaa koko tytön alta aika yksikön. Riittää yksi visiitti päivässä yliopistolle tai kauppaan tai kirjastoon ja oon sit jo ihan kaputt, loppu, puhki, poikki ja valmis pehkuihin ja hävettää olla minä ja inhottaa kun en saa mitään aikaiseksi millään. Käväisin lääkärillä vollottamassa parinkymmenen minuutin verran, täti oli vaivaantunut kun en saanut sanottua juuri mitään ja vain itkeä tillitin oloani. Oho, tästähän tulee blogihistoriani ensimmäinen avoin kirjoitus! Jännää. Lekurikäynnin tulos oli kuitenkin tämä:

... ja takataskussa lähete psyk.polille ja ranteet hellinä lääkärin verbaalisesta näpäytyksestä että mitäs menit ja lopetit silloin taannoin, joku ovi olisi pitänyt jättää auki! Joo. Ens kerralla olen viisaampi. Jos seuraavaa kertaa ylipäänsä tulee.

Aamun polkaisee käyntiin tämä satsi, noei, oikeasti nappuloita on vain kaksi ja niistäkin toinen on vitamiini. Selkä yritti hajoilla ja vaati heti aamukuudelta Ibumaxia, verigreippiappelsiinimehu on ollut mun paras ystävä viime viikkoina. Vähän meinas naurattaa pillerimäärä, vaikka eihän toi ees oo paha. Onneks. Oikeesti en ees tykkää lääkkeistä, tai siitä, miten isoimmat kapselit sujahtaa kurkusta alas poikittain. Au.

Mutta jotain hyvääkin tässä ollut, Vaasa-opiston piirrustuskurssi pistää mulle ikään kuin väkisin lyijykynän kauniiseen kouraan ja samalla tulee vietettyä laatuaikaa miehenkin kanssa. Eilen oltiin toista kertaa piirtelemässä ja vaikka silmiin alkoi särkeä jatkuva mallin tuijottaminen ja päätä jomottaa tarkkaavainen keskittyminen niin kyllä mä silti tuota touhua rakastan, huh. Alkanut taas muistaa hiljakseen miten kovasti piirtäminen on mulle joskus merkinnyt.

Huomenna matkataan taas Variskalle sarjistelemaan, ehkä mä niidenkin tuntien tuotoksia kehtaan joskus näyttää. Katsotaan nyt, josko ensin tulis valmista.

Hyviin ja onnellisiin asioihin on niin vaikea keskittyä nykyisin. Stressi puristaa rinnan lysyyn ja pistää sun jalat kävelyttämään sua ympäri olohuoneen pöytää kymmenen minuuttia putkeen kun et tiedä miten päin olisit. Torstaina sain Academic Writing -tunnilla jonkinlaisen paniikki- tai ahdistuskohtauksen kun tuli mun vuoro puhua, se oli hirveää lähinnä siksi koska olisin halunnut kertoa artikkelistani ja Margaret Thatcherin suhtautumisesta Nälkälakkoihin vuosina 1980-81, mutta minkäs teet kun en saanut selvää sanaa suustani äänen vapinalta. Illemmalla kurssin opettaja oli laittanut mulle huolestuneen sähköpostin, liikutuin. Ei se hyvä mieli silti kantanut mua tänäänkään koululle ja pääsi pieni itku sittenkin kun mies oli tullut jo töistä kotiin. Huh, mikä sanasuollos. Kehtaakohan tätä tunnustusta edes julkistaa.

Ripustin laivajulisteen keittiöön ja sen viereen seinälle simpukkahärpäkkeen, joka muistuttaa mua yhdestä kauniista syyskuisesta päivästä jolloin ystävä riensi apuun hädän hetkellä ja oli tukena kun tarvitsin. Ostin näitä kaksi eräästä kukkakaupasta, jonka ovessa ne roikkui kutsuvina ja mun nimeä huhuillen. Toisen lähetin Spyrrelään, toinen henkii merellisyyttä tuossa mun selän takana. Tulee hyvä mieli väkisinkin kun sitä katsoo ja simpukat tuntuu rauhoittavilta sormenpäissä.

Hyvä mieli tulee myös siitä, kun onnistut tekemään jotain niin hyvää ruokajuttua että sitä äityy joku kehumaan. Nachojuustokkeen ohjeen löysin Vegaaniliiton sivuilta, käykää kattomassa ja kokeilkaa. Hirveän hyvää.

Nyt mä taidan upottaa käteni pizzataikinaan ja yrittää unohtaa hetkeksi stressin ja muut, ehkä otan lasillisen viiniä. Palataan ja kun palataan.