Ihime olo. Viikon verran hyväfiilis-putki ja sit ohops, yks kaks ahdistaa. No, ainakaan mikään ei ole muuttunut. Täti Terapian mielestä itse lietsoin tämän olon takasin itselleni. Voihan se niinkin olla, joskaan mitään en myönnä.
Tälle päivälle oli vaikka ja mitä ohjelmaa, terapiaa, kyyditystä (autokyyti, you pervs), sushia ja tatuointia, ja vaikka niinkin kivalta kuin se kuulostaakin niin aamulla onnistuin ahdistumaan tapahtuvien asioiden määrästä. Ihan liikaa oli kaikkea lautasella, ei sitä vain pieni ihminen kaikkeen pysty. Terapiassakin oli semmoi olo että nyt ei tuu hyvä käynti, ja vainoharhailin koko ajan saapumattomia viestejä ja eäh. En mä onneksi ollut ketään äkkiperumisellani tällä kertaa suututtanut (ihana G), mut silti olo on jotenkin tukalan epämukava.
Vieläkin vaan jatkuvasti fiilis siitä miten epäkelpo yhteiskunnan yksilö olen. Enkä välttämättä edes yhteiskunnan, vaan ihan yleisesti sosialisointiin epäkelpo. Ahdistun ja perun asioita, saan syytteitä tekosyiden keksimisestä ja mietin vaan sitä, millainen rasite oon kaikille kun angstaan ja ulisen ja mitä vielä. Oon sekava ja hankala. Puhun liikaa ohi suuni ja ihmiset käyttää sitä mua vastaan. Ja sit se ainoa piirre vanhasta minusta joka saattaa olla vähän komenteleva ja tiuskiva, jos meen jotain sanomaan ja saan huutoa takas niin meen ihan lukkoon ja alan vahdata itseäni ja käytöstäni entisestään, ettei vaan tule toistumaan. Minkä minä sille voin että haluan olla pidetty ja helppo ihminen, jonka kanssa on kiva olla. Mutta onhan se silti nihkeetä jos on taas joku asia jota pitää käytöksessään tarkkailla. Tarkkaileeko muutkin?
Voispa sitä vaan ottaa ja lähteä ja kadota. Omaa päätään ja ongelmiaan ei pääse pakoon, sen mää oon huomannu ja oppinu kantapään kautta, mutta ainakaan en piinaisi muita ihmisiä läsnäolollani. Olisi muilla helpompaa.
NIIN, ja sekin taas tuli mieleen että hirvittää se, että mitä kun tuo nykyinenkin mies huomaa mimmoi älytön nilkki pohjimmiltani oon, rasittava tapaus jne. Oon edelleen vahvasti sitä mieltä että kun minuun joku hyvin tutustuu ja näkee sen ns. "oikean minän" niin ottavat jalat alleen. Huwah. Vois alkaa piirtää kiville naamoja ja puhua niille.
Loppuun vielä kuitenkin vähän jotain positiivista, jotka ovat piristäneet meikän päiviä:
- Poikakaverijeejee kertoi kehuneensa ainakin viidelle ihmiselle sitä, miten ylpeä on mun Naamakirjattomuudesta!
- Poikkis antoi lekurilleen krediittiä kasvispainotteisesta ruokavaliostaan, jota minä luotsaan.
- Puhuin eilen molemman velipojan kanssa puhelimessa, tuli ihan sairaan hyvä mieli. Veli ykkönen muuttaa samaan kaupunkiin ens viikonloppuna ja suunniteltiin jo kaikkia hengailuhetkiä sen kanssa. Veli kakkonen antoi aiheen tatuoinnille, joka sille jossain välissä kai tehtäis, ja puhuttiin tapaamisestakin. Johan viime kerrasta on jo aikaa.
- Vanhan taidekoulukaverin suosittelema levy, Perusjätkien "Kotikutone". Suomiräbää oulummurteella, ah.
- Apteekki piti lupauksensa ja tilasi mulle Dettolin vuorokaudessa. Ny tuli viestiä just että ois noudettavissa.
Kai mää oon tän myötä vähän paremmalla tuulella että lähen kumminki sinne sushille, ku kerta G tarjoaa. Don't mind if I do.
torstai 24. syyskuuta 2015
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Sen lisäksi vielä.
Miten elämästä yhtäkkiä tuli ihan hirveää vuoristorataa noin niinkuin tunnepuolen puolesta? Johtuuko se hormoneista? Viime vuonna kun täytin pyöreitä, niin eihän se nyt kivalta tuntunut. Tänä vuonna kun tuli yksi vuosi lisää niin se tuntui paskemmalta kuin koskaan. Vuodessa suunta on tuntunut olleen vain alaspäin ja se jos jokin masentaa.
Kela teki samat kuin yliopisto mulle silloin taannoin kun odotin tietoa sisäänpääsystä. Ensin annetaan ymmärtää ettei mitään tsänssejä, ja sit muutama viikko eteenpäin saatkin ilouutisia. Eihän se nyt ole reilua laisinkaan, leikkiä tuolla tavalla tyttöparan tunteilla!
DKT:aan pääsyä mä tässä vielä odottelen. Motivaatio sitä kohtaan alkaa olla kyllä jo nyt ihan nollissa, kannattaako sitä nyt edes lähteä ottamaan moiseen osaakaan sitten kun se alkaa? Tuskin. Eikä ihan hirveästi hotsittaisi jäädä tähän kaupunkiinkaan yhtään enää pidemmäksi aikaa. Huoh.
Mä vietin hiljattain viitisen päivää lapsiperheessä kylässä. Se jos jokin oli ihan parasta ehkäisyvalistusta, sanonpa vaan.
No hö, nyt kun ei vituta tai masenna aivan jäätävästi niin kirjoittaminenkin on vaikeaa. Oh welp, palataan astialle kun on taas ihan käsittämätön tarve nillittää!
Kela teki samat kuin yliopisto mulle silloin taannoin kun odotin tietoa sisäänpääsystä. Ensin annetaan ymmärtää ettei mitään tsänssejä, ja sit muutama viikko eteenpäin saatkin ilouutisia. Eihän se nyt ole reilua laisinkaan, leikkiä tuolla tavalla tyttöparan tunteilla!
DKT:aan pääsyä mä tässä vielä odottelen. Motivaatio sitä kohtaan alkaa olla kyllä jo nyt ihan nollissa, kannattaako sitä nyt edes lähteä ottamaan moiseen osaakaan sitten kun se alkaa? Tuskin. Eikä ihan hirveästi hotsittaisi jäädä tähän kaupunkiinkaan yhtään enää pidemmäksi aikaa. Huoh.
Mä vietin hiljattain viitisen päivää lapsiperheessä kylässä. Se jos jokin oli ihan parasta ehkäisyvalistusta, sanonpa vaan.
No hö, nyt kun ei vituta tai masenna aivan jäätävästi niin kirjoittaminenkin on vaikeaa. Oh welp, palataan astialle kun on taas ihan käsittämätön tarve nillittää!
maanantai 14. syyskuuta 2015
Eikä siinä vielä kaikki!
Musta usein tuntuu siltä ettei mun kuulu olla ihmisten ilmoilla ollenkaan. Tai no randomit kaduntallaajat on ok, eilenkin neuvoin tätejä ja setiä kahvikuppien äärelle kun kysyivät kahvilaa ja juttelin jonkun elämäntapajuopon kanssa samalla, kun se poltti piipullisen. Mutta siis läheiset. Mä oon vaan ihan helvetinmoinen taakka. Eiku oikeesti!
Esimerkkinä eilinen. Olin koko viikonlopun superonnellinen ja iloinen ja happy. Hakunamatata, ei huolen päivää, läheinen ystävä oli pitämässä seuraa jne. Ja sit illalla. Yllätys! Pää ei kestä. Hajotti. Itketti. Arki alkaa, apua, mitä kohta. Tupakatkin loppu. Aijoo, oli tää rahattomuusaspekti. Koska seuraavan kerran ja mistä? Ei hajuakaan. Ei ole muuten rauhoittaviakaan. Mitä mä teen? Loogisin ratkaisu: pimeään makuuhuoneeseen itkemään.
Musta tuntuu että mun aivoissa on jotain hajonnut korjaamattomalla tapaa, eikä sille voi mitään. Mun pitäisi vain pystyä elämään sen asian kanssa.
Tosi usein mä kelaan että oon ihan osastokamaa, kun vaan itken ja tuijotan katatonisena seinää ja istun pimeässä, mutta kun sekin on niin kallista. Että jos ei ole rahaa käydä muutenkaan kaupassa niin milläs sitten osaston rahoittaa, kun ei kumppaniltakaan voi vaatia moista. (Mikäli kumppani edes on okei sen suhteen, että hakeutuisin hoitoon. Nykyinen on ok sen kanssa, edellinen ei ollut - meitä on moneen junaan.) Ja entä jos sitten en olekaan osastokelpoinen ammattiväen mielestä? Niillehän oli jotenkin ihan selvä homma hylätä kuntoutustukihakemuksenikin (onneksi tajusin ettei se johtunut minusta) ja DKT:kin jäi vissiin kokematta tältä syksyltä. Sairaassa mielessäni loogisimmaksi muodostunut selitys oli toki se, etten ole riittävän sairas. Kun enhän minä koskaan. Mikään ei riitä, en ole tarpeeksi hyvä, kiltti, sairas, aktiivinen, sosiaalinen, ystävällinen, laiha, kaunis, yritteliäs jne.
Joo, lähden terapiaan nillittämään. Johan viime kerrasta on useampi viikko.
Esimerkkinä eilinen. Olin koko viikonlopun superonnellinen ja iloinen ja happy. Hakunamatata, ei huolen päivää, läheinen ystävä oli pitämässä seuraa jne. Ja sit illalla. Yllätys! Pää ei kestä. Hajotti. Itketti. Arki alkaa, apua, mitä kohta. Tupakatkin loppu. Aijoo, oli tää rahattomuusaspekti. Koska seuraavan kerran ja mistä? Ei hajuakaan. Ei ole muuten rauhoittaviakaan. Mitä mä teen? Loogisin ratkaisu: pimeään makuuhuoneeseen itkemään.
Musta tuntuu että mun aivoissa on jotain hajonnut korjaamattomalla tapaa, eikä sille voi mitään. Mun pitäisi vain pystyä elämään sen asian kanssa.
Tosi usein mä kelaan että oon ihan osastokamaa, kun vaan itken ja tuijotan katatonisena seinää ja istun pimeässä, mutta kun sekin on niin kallista. Että jos ei ole rahaa käydä muutenkaan kaupassa niin milläs sitten osaston rahoittaa, kun ei kumppaniltakaan voi vaatia moista. (Mikäli kumppani edes on okei sen suhteen, että hakeutuisin hoitoon. Nykyinen on ok sen kanssa, edellinen ei ollut - meitä on moneen junaan.) Ja entä jos sitten en olekaan osastokelpoinen ammattiväen mielestä? Niillehän oli jotenkin ihan selvä homma hylätä kuntoutustukihakemuksenikin (onneksi tajusin ettei se johtunut minusta) ja DKT:kin jäi vissiin kokematta tältä syksyltä. Sairaassa mielessäni loogisimmaksi muodostunut selitys oli toki se, etten ole riittävän sairas. Kun enhän minä koskaan. Mikään ei riitä, en ole tarpeeksi hyvä, kiltti, sairas, aktiivinen, sosiaalinen, ystävällinen, laiha, kaunis, yritteliäs jne.
Joo, lähden terapiaan nillittämään. Johan viime kerrasta on useampi viikko.
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Ja sataa ja ilta joutuu ja kaikki maailman suru ei muuta mitään.
Blogi sai uuden lookin, nimen ja osoitteen; hyvästi "Daily Dose of Average", tervetuloa yksinkertaisempi, angstisempi ja entistäkin kämäisempi yritelmä! Mä valehtelematta tuhlasin juuri kolme varttia tämän paskan säätöön - kiitos, sinä ihana, vanha miniläppärin irvikuva - joten palataan astialle paremmin kuulumisin joku toinen päivä. Nyt mä palkitsen itseäni Colombard-Chardonnay -lasillisella, tupakalla (ei, en ole lopettanut vieläkään) ja virkkaan vähän lisää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)