Musta usein tuntuu siltä ettei mun kuulu olla ihmisten ilmoilla ollenkaan. Tai no randomit kaduntallaajat on ok, eilenkin neuvoin tätejä ja setiä kahvikuppien äärelle kun kysyivät kahvilaa ja juttelin jonkun elämäntapajuopon kanssa samalla, kun se poltti piipullisen. Mutta siis läheiset. Mä oon vaan ihan helvetinmoinen taakka. Eiku oikeesti!
Esimerkkinä eilinen. Olin koko viikonlopun superonnellinen ja iloinen ja happy. Hakunamatata, ei huolen päivää, läheinen ystävä oli pitämässä seuraa jne. Ja sit illalla. Yllätys! Pää ei kestä. Hajotti. Itketti. Arki alkaa, apua, mitä kohta. Tupakatkin loppu. Aijoo, oli tää rahattomuusaspekti. Koska seuraavan kerran ja mistä? Ei hajuakaan. Ei ole muuten rauhoittaviakaan. Mitä mä teen? Loogisin ratkaisu: pimeään makuuhuoneeseen itkemään.
Musta tuntuu että mun aivoissa on jotain hajonnut korjaamattomalla tapaa, eikä sille voi mitään. Mun pitäisi vain pystyä elämään sen asian kanssa.
Tosi usein mä kelaan että oon ihan osastokamaa, kun vaan itken ja tuijotan katatonisena seinää ja istun pimeässä, mutta kun sekin on niin kallista. Että jos ei ole rahaa käydä muutenkaan kaupassa niin milläs sitten osaston rahoittaa, kun ei kumppaniltakaan voi vaatia moista. (Mikäli kumppani edes on okei sen suhteen, että hakeutuisin hoitoon. Nykyinen on ok sen kanssa, edellinen ei ollut - meitä on moneen junaan.) Ja entä jos sitten en olekaan osastokelpoinen ammattiväen mielestä? Niillehän oli jotenkin ihan selvä homma hylätä kuntoutustukihakemuksenikin (onneksi tajusin ettei se johtunut minusta) ja DKT:kin jäi vissiin kokematta tältä syksyltä. Sairaassa mielessäni loogisimmaksi muodostunut selitys oli toki se, etten ole riittävän sairas. Kun enhän minä koskaan. Mikään ei riitä, en ole tarpeeksi hyvä, kiltti, sairas, aktiivinen, sosiaalinen, ystävällinen, laiha, kaunis, yritteliäs jne.
Joo, lähden terapiaan nillittämään. Johan viime kerrasta on useampi viikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti