Isänpäivää.

Mikä olisikaan parempi hetki tehdä suunnittelemani isä-postaus kuin Isänpäivä... Tavallaan olo tuntuu hieman huijarilta ja teennäiseltä, koska isän ollessa elossa en juurikaan suostunut katkeruudeltani pitämään häneen yhteyttä. Toki hänen viimeisenä elinvuotenaan suhteemme oli paranemaan päin ja hän kävi vierailulla täällä meidän luona Vaasassakin, mutta mikään suosikki-ihmiseni isäni ei mulle ollut ollut enää vuosikausiin.

Kuitenkin hänen kuolemansa jälkeen mun suhtautumiseni isään muuttui radikaalisti. Vaikkemme olleetkaan olleet hänen kanssaan läheisiä enää vuosiin, huomasin kuitenkin usein jopa kaipaavani niitä turhauttavia puheluita, joiden aikana isä kertoi resepteistään, vaivoistaan ja lääkärikäynneistään. Jotenkin ajatus siitä, ettei faija enää koskaan yritä soittaa mulle, on tosi musertava. Pitkään hänen kuolemansa jälkeen mun rintaan iski usein todella musertava olo, sellainen pusertava tunne, ja teki mieli vain istua alas jonnekin nurkkaan ja tuijottaa tovi seinää. Nyt tuota oloa ei enää kovin usein tule, mutta kyllä se toisinaan iskee ja huomaan ajattelevani faijaa. Eilen sain itseni täysin spontaanisti kiinni ajatuksesta, että faijalla olisi synttärit ensi viikolla eli 13.11. ja hetken aikaa olo tuntui kurjalta. Monia kirjoja selaillessani kelaan, että tästä isä olis varmasti digannut. En mä tiedä. Tuntuu oudolta.

Pyysin äitiäni tässä taannoin käymään läpi lukuisia valokuva-albumeitaan ja skannaamaan mulle sieltä kuvia musta ja faijasta. Se oli mulle yllättävän raskasta, ja varmaan osaksi senkin takia mulla on kestänyt saada tämä postaus aikaiseksi. Kuvat ovat olleet jo pitkään tässä mun tietokoneen työpöydällä ja olen ne nähnyt joka päivä ja nyt on viimein aika laittaa ne tännekin. Nyt näille voi jo hymyillä hieman.

Tämä viimeinen yhteiskuva pistää mut väkisinkin hymyilemään. Ei mikään ihme että rakastan kirjoja aivan loputtomasti, jos mut on siihen potkupukuikäisestä asti jo opetettu!

Rauhallista ja hyvää Isänpäivää kaikille iseille.

Kirjoitukseni isän kuoleman jälkeen.