torstai 3. marraskuuta 2011

Minuuteni sietämättömyys.

Varoituksen sananen: jos vihastut painoangstista ja syömishäiriöistä suosittelen, ettet lue pidemmälle.

Tiesinhän minä sen jo ennen muuttoa, että samat ongelmat seuraisivat minua uuteen kaupunkiin, en minä sitä kiellä. Silti tuntui jotenkin vieraalta huomata seisovansa peilin edessä kamera kourassa: viattomasta asukokonaisuuden kuvaamisesta muodostuikin säälittävä ja huomionhakuinen yritys napsaista kuvatodistetta siitä, etteivät viimeisen viikon aikana syödyt pizzat ja pakastepatongit sittenkään näy juuri missään. Osittain tein sen lieventääkseni syyllisyydentuntoani ja ahdistustani, vaikka hyvin tiedän ettei muutama lisäkilo tekisikään pahaa, osittain ymmärtääkseni edes jollain asteella, että olenhan minä laiha ja mahdollisesti avun tarpeessa.

Niin tosiaan, se kuva.

Jossakin mieleni perukoilla jopa minua kauhistuttaa se, etten todellakaan näe "ohuuttani", vaikka läheiseni (lähinnä äitini ja aviomieheni sekä läheisimmät ystäväni) antavatkin minulle siitä usein palautetta. Vaikka jokin pieni surkea piipittävä järjen ääni mieleni perukoilla yhä sinnittelee pitääkseen päänsä pinnalla, samaan aikaan olen naurettavan hyvilläni siitä, että viimein kehoni näyttää omasta mielestäni sopivalta. Tämä on jotain, mitä en ole voinut sanoa itsestäni sitten kesän 2006. Kertoessani tästä äidilleni muuttoa edeltävällä viikolla hän sen sijaan, että olisi ollut iloinen siitä, etten tahdo laihtua tästä enempää, oli suorastaan kauhuissaan ja sainkin kuulla olevani sairaan näköinen. Ahaa?

Ongelma on siinä, etten halua muuttua tästä. En pienemmäksi, enkä varsinkaan isommaksi. Silti kaikki muut minua lukuunottamatta tuntuvat tietävän mikä minulle on parhaaksi. Siihen on vaikea sanoa mitään, etten vahingossakaan luisuisi inttävän teinitytön tasolle, uppoutuisi lapselliseen väittelyyn, "entäs minun tunteeni ja henkinen hyvinvointini?!" Kuukautiseni tulevat yhä normaalisti jopa ihan riesaksi asti, joka lääkärinikin mielestä oli varsin outoa. Painoindeksin huutaessa merkittävää alipainoa ovat kuukautiset normaalisti jo loppuneet, mutta kehoni tuntuu pitävän kiinni niistä viimeiseen asti. Sehän on hyvä asia, tavallaan, kun taas syömishäiriö minussa on sitä mieltä, että vielä siis on varaa laihtua, ettei mikään ole hullusti.

Eilen istuttiin iltaa paikallisessa urheilupubissa katsomassa lätkää, jonka jälkeen mieheni lähti (luvallani) jatkoille ystävänsä kanssa ja minä suuntasin kotiin. Aloin lukea kirpputorilta löytämääni "Eat, Pray, Love" -kirjaa, jonka ostin hetken mielijohteesta "kai tää olis hyvä lukea kun kaikki siitä vaahtoaa" ja jo ensilehdillä päätin hartaasti, että annan kirjan äidilleni, kunhan olen sen ensin itse lukenut. Vaan toisin kävi. Löysinkin itseni alleviivaamasta useita lauseita ja kappaleita, jotka istuivat kuin nakutettu ajatusmaailmaani.

Jotain muutakin tuo kyseinen kirja sai viimein aikaan, tavallaan. Olen jo monta viikkoa pyöritellyt mielessäni, että tahdon kirjoittaa. Mitä? En tiedä vielä. Tai ainakin luulin, etten tiedä. Viime yönä, odottaessani miestäni ja hänen ystäväänsä saapuviksi, jouduin nousemaan sängystä ylös ja hakemaan paperia ja kynän, kun inspiraatio vain äkisti iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tiedän viimeinkin, mistä kirjoittaa. Tuleeko siitä koskaan mitään - en osaa sanoa, mutta toivon niin. Vielä ennen nukahtamistani leikittelin ajatuksella siitä, kuinka saisin kirjoitettua aiheesta kokonaisen kirjan ja julkaistua sen, millä nimellä sen antaisin julkisuuteen, mitä kertoisin yksityiselämästäni haastatteluissa, tahdonko sekoittaa fiktiota ja omaa elämääni... Tänään ajatus ja inspiraatio ovat yhä yhtä voimakkaita kuin viime yönäkin, joskin kirjoittamisen terapeuttisuus on tänään korostunut erityisen vahvasti. Tahtoisin ennen kaikkea kirjoittaa omaksi ilokseni, käsitelläkseni minulle vaikeita asioita ja pohtia niitä kirjallisessa muodossa ja mahdollisesti sitä kautta löytää ratkaisun tai kokea ahaa-elämyksiä. Palataan asiaan.

P.S. Moi äiti!

7 kommenttia:

  1. Mä haluaisin kyllä vähän sulta lainaa itsekuria että saisin omia kiloja pois. Voi kun voisi laihtua syömällä. :C

    VastaaPoista
  2. Kyllähän sitä voikin, jos syö miniminiannoksia monesti päivässä, ei koskaan itseään ähkyyn vaan siten, että jää aina vähän nälkäiseksi!-) No joo, helpommin sanottu kuin tehty. :I

    VastaaPoista
  3. Suosittelen kirjoittamista. Ainakin itselläni on Nanowrimon ansiosta marraskuu ollut ihmeellinen kuukausi ja nytkin harmittaa että olen vähän kipeä ja pitäisi levätä kun tahtoisi kirjoittaa.

    VastaaPoista
  4. Niilo, vitsit miten kivaa musta on että olet käynyt lukemassa täällä ja kommentoimassa! Kiitos hurjasti! En kiellä, ettenkö olis miettinyt NaNoWriMoon osallistumista, itseasiassa monenakin vuonna... Mut sit taas tulee sellainen olo, että ahdistun vain "aikarajasta" ja etten onnistuisi kuitenkaan tuottamaan riittävästi (hyvää) tekstiä ja äh. Ehkä aloittelen totuttamalla itseni ajatukseen että ylipäänsä kirjoitan jotain ja täytän ensin pöytälaatikkoni? Ehkä NaNoWriMoon voisin sitten ensi vuonna ottaa osaa, hmm...

    VastaaPoista
  5. Olin itse samanlainen laiheliini teini-iässä ja vähän vielä sen ylikin. Kummasti kaksvitosena (se maaginen ikä...) alkoi sitten kiloja kertyä, ja ekaa kertaa koskaan olen tuumaillut, että voisin jopa parisen kiloa laihduttaa. Vaikka edelleen olen kokoa 34-36, ne läskit kun tuntuvat tietenkin tarttuvan tiettyihin kohtiin (ei tisseihin, höh). Ennen sain kärsiä jatkuvasti niistä perus "söisit enemmän" ja "vitsi ku oot laiha" ym. kommenteista, jostain syystä kun laihoja ihmisiä saa surutta haukkua, lihavia ei. Ikävää on se.

    VastaaPoista
  6. Kissaämmä! - Kiitti kovasti kommentista! Pelkäsin vähän et nyt tulee haukkuja taas, mutta olikin kivaa ja virkistävää vaihtelua kuulla mielipidettä toiseltakin kantilta. Ihan yhtä lailla ne lihavat ihmiset saattavat olla hengenvaarassa kuin laihatkin.

    Ja mitä tulee tuohon "maagiseen ikään" niin enpä tiedä... Allekirjoittanutta kritisoidaan siitä, että mulla on "teinitytön ongelmat" aka anoreksia, vaikka ikää on jo kolmea vaille kolkyt. Alkujaanhan painonpudotusinto alkoi joskus kaksykkösenä, mutta no... Poikkeus vahvistaa säännön, ja onneksi sen verran löytyy vielä "tervettä järkeä" että olen osannut hakea apua!

    VastaaPoista
  7. Heh, joo, tuntuu vaan ympäriinsä lueskellessani, että kaksvitonen on se ikä, jolloin aineenvaihdunta alkaa jo vähän hidastua ja niitä kiloja kertyä. Mutta tietenkin tää on tosi yksilöllistä, jotkut onnelliset (tai onnettomat?) on hoikkia läpi elämänsä sen kummemmin murehtimatta, mitä suuhunsa laittaa. Kyllä mulla on jo vähän ikävä niitä aikoja, kun ei tarvinnut miettiä, söiskö jälkkäriks jäätelön! :D

    Mutta itse aina harmitti etenkin aikuisilta kuulla tätä kauhistelua omasta painosta ja sit tietenkin näitä "ootas vaan kun vanhenet, niin alat sinäkin lihoamaan!" Jotenkin tuntuu, että lihavia ihmisiä kauhistellaan vaan hiljaa, laihoille saa sanoa päin naamaa. Liekö tässä tietenkin sekin, että ehkei aina tajuta, että laihatkin voivat ottaa aika henkilökohtaisesti tollasen, kun laihuutta kuitenkin yleisesti ottaen pidetään hyvänä asiana. Mutta kyllä mua ainakin välillä loukkas ja ärsytti. Tai sitten tuli niitä anoreksia/bulimia-epäilyjä, itsellä ei ollut näistä kumpaakaan, en vaan lihonut. No, nyt en ole enää selkeästi LAIHA, siksi huvittikin eilen kuulla työkaverilta kommentti (kun ruoka ei maistunut) "mikään ihme siis että olet noin laiha!" :D

    VastaaPoista