Näemmä kolmen kuukauden välein iskee se maailmanlopun masennus, jolloin tekee mieli hypätä junan alle ja viiltää ihon täyteen punaisia rantuja. Seinäjoella vaihtojunaa odotellessani katselin ohi kiitäviä vetureita ja mietin että mitäpä jos. Tuli perhosia vatsaan. Kotona tyydyin vain siihen perinteiseen.
Nyt helpottaa jo hieman, mutta sosialisointi ei oikein tahdo innostaa. Vaasaan muuttamisesta tuli täyteen viime viikolla tasan neljä vuotta ja kai mun täytyy nyt alkaa asennoitua siihen, etten mä täältä mihinkään pääse. Onneksi toinen velipoika muutti Vaasaan, ollaan sen kanssa kyllä vietetty paljon aikaa ja jotain lohdullista siinä on. Nyt kun ne löysivät isomman asunnonkin tyttöystävänsä kanssa niin mäkin voin tunkea sinne vaikka yökylään jos on tukala olo ja kaipaan vastaanottavaista seuraa.
En mä ketään mun ystäviä, kavereita tai tuttuja vierasta tai inhoa. Mä en vain jaksa pitää yhteyttä. Väsyttää höpistä small talkia ja vaikka moni rakas ihminen onkin sanonut että saan puhua niille mistä vain niin jotenkin en vain pysty avaamaan suutani. Se tuntuu niin... vaivalloiselta. Ja mitä iloa siitä oikein edes on kenellekään että kerron olevani masentunut ja itsetuhoinen?
DK-terapia tuntuu pöljältä, tosin en nyt voi yhden ryhmäistunnon jälkeen vielä sanoa varmaksi. Yksilöterapiassakin tunnutaan keskittyvän vain ties mihin tietoisuusharjoituksiin ja viikkokortin läpikäymiseen, tunteisiin ja siihen mistä ne johtuivat ja mitä minun olisi pitänyt tehdä, vaikka oikeasti tahtoisin vain vuodattaa murheet pois kontoltani. En mä oikeastaan neuvoja kaipaa, jotakin virallista, puolueetonta tahoa vain, joka kuuntelisi. Ei se kavereille ole sama.
Ajattelin myydä mun MLP:t pois. Ja derby-luistimet. Vielä kun saisi aikaiseksi valokuvattua ne ja laadittua myynti-ilmoitukset. Huoh.
perjantai 6. marraskuuta 2015
perjantai 23. lokakuuta 2015
Welp, time for an update I guess.
Ei pysy mielenkiinto yllä sitten millään. Paitsi joten kuten neulomiseen! Oon tässä lokakuun aikana neulonut neljä paria lapasia ja viidennet on tekeillä. Muuten sitä tulee lietsottua ajattelemaan itsensä vaikka mitä, ja lopputuloksena suuttumus.
Kirjoitin viime viikolla dk-terapiasopimuksen ja jotenkin koko lapun virallisuus sai mut yllättäen sitten ahdistumaan. Tuntuu, että nyt on PAKKO käydä siellä (vaikkei sitä lapussa lukenutkaan ja eihän siitä mitään sanktioita tule jos jättäisin kesken), sitoutua siihen, pärjätä siellä, oppia asioita ja hyödyntää niitä käytännössä. Entäpä jos musta ei olekaan siihen? Kiitos, ääni päässäni, joka kyseenalaistaa mun kaiken tekemisen tuolla samaisella kysymyksellä.
Sain mä sentään jotain suunnittelemaani aikaiseksi, nimittäin soitin lukioni terveydenhoitajalle ja selvitin, koska olen saanut jäykkäkouristusrokotuksen. Vielä pitäisi ottaa yhteyttä yliopistolle ja selvittää miten mun on mahdollista jatkaa opintojani sitten kun olen siihen valmis ja eääh. Parin laskun eräpäivää pitäisi siirtää. Muutama tatuointi pitäisi tehdä. Terapiaa varten täytyy täyttää viikkokortti. Soittaa Kelan perintätoimistoon ja ulosottovirastoon. Yyh. Haluun vain käpertyä sohvannurkkaan (ostin meille btw uuden sohvan!!), neuloa jotain ja katsella Gator Boysia ja Treehouse Mastersia ja Snake-Sheilaa Animal Planetilta.
Ensi viikolla tulee täyteen tasan neljä vuotta siitä kun muutin Vaasaan. Tuntuu kamalalta, että oon vieläkin täällä, kaupungissa, mikä ei tunnu kodilta. Toisaalta mikähän sitten tuntuisi kodilta... Ehkä Rajamäki? Siitä mä olen viime aikoina haaveillut. Siitä, ja puumajassa asumisesta.
Oon vain niin väsynyt ihmisiin ja elämiseen ja ihan kaikkeen. Äh. Väsyttää pitää yhteyttä sellaisiin ihmisiin jotka eivät pidä muhun juurikaan yhteyttä, vaikka pidän näitä ihmisiä ystävinäni, tai ainakin olen pitänyt monta vuotta. Pitäis osata vain päästää irti asioista, mutta kun joko en osaa tai sitten en vain halua.
Oli mulla kaikkee mielessä vaihteeksi mistä kirjoittaa, mutta yllättäen en saakaan enää muuta aikaiseksi kuin sekavaa sanahelinää. Pitäis jaksaa repiä kone auki aina inspiraation tullen, mutta minkäs teet, huoh. No joo. Palataan taas joskus kuukauden kuluttua, mä painun nyt juomaan kahvia senkin uhalla että maha hajoaa.
Kirjoitin viime viikolla dk-terapiasopimuksen ja jotenkin koko lapun virallisuus sai mut yllättäen sitten ahdistumaan. Tuntuu, että nyt on PAKKO käydä siellä (vaikkei sitä lapussa lukenutkaan ja eihän siitä mitään sanktioita tule jos jättäisin kesken), sitoutua siihen, pärjätä siellä, oppia asioita ja hyödyntää niitä käytännössä. Entäpä jos musta ei olekaan siihen? Kiitos, ääni päässäni, joka kyseenalaistaa mun kaiken tekemisen tuolla samaisella kysymyksellä.
Sain mä sentään jotain suunnittelemaani aikaiseksi, nimittäin soitin lukioni terveydenhoitajalle ja selvitin, koska olen saanut jäykkäkouristusrokotuksen. Vielä pitäisi ottaa yhteyttä yliopistolle ja selvittää miten mun on mahdollista jatkaa opintojani sitten kun olen siihen valmis ja eääh. Parin laskun eräpäivää pitäisi siirtää. Muutama tatuointi pitäisi tehdä. Terapiaa varten täytyy täyttää viikkokortti. Soittaa Kelan perintätoimistoon ja ulosottovirastoon. Yyh. Haluun vain käpertyä sohvannurkkaan (ostin meille btw uuden sohvan!!), neuloa jotain ja katsella Gator Boysia ja Treehouse Mastersia ja Snake-Sheilaa Animal Planetilta.
Ensi viikolla tulee täyteen tasan neljä vuotta siitä kun muutin Vaasaan. Tuntuu kamalalta, että oon vieläkin täällä, kaupungissa, mikä ei tunnu kodilta. Toisaalta mikähän sitten tuntuisi kodilta... Ehkä Rajamäki? Siitä mä olen viime aikoina haaveillut. Siitä, ja puumajassa asumisesta.
Oon vain niin väsynyt ihmisiin ja elämiseen ja ihan kaikkeen. Äh. Väsyttää pitää yhteyttä sellaisiin ihmisiin jotka eivät pidä muhun juurikaan yhteyttä, vaikka pidän näitä ihmisiä ystävinäni, tai ainakin olen pitänyt monta vuotta. Pitäis osata vain päästää irti asioista, mutta kun joko en osaa tai sitten en vain halua.
Oli mulla kaikkee mielessä vaihteeksi mistä kirjoittaa, mutta yllättäen en saakaan enää muuta aikaiseksi kuin sekavaa sanahelinää. Pitäis jaksaa repiä kone auki aina inspiraation tullen, mutta minkäs teet, huoh. No joo. Palataan taas joskus kuukauden kuluttua, mä painun nyt juomaan kahvia senkin uhalla että maha hajoaa.
torstai 24. syyskuuta 2015
No en minä nyt välttämättä hukkua välittäisi.
Ihime olo. Viikon verran hyväfiilis-putki ja sit ohops, yks kaks ahdistaa. No, ainakaan mikään ei ole muuttunut. Täti Terapian mielestä itse lietsoin tämän olon takasin itselleni. Voihan se niinkin olla, joskaan mitään en myönnä.
Tälle päivälle oli vaikka ja mitä ohjelmaa, terapiaa, kyyditystä (autokyyti, you pervs), sushia ja tatuointia, ja vaikka niinkin kivalta kuin se kuulostaakin niin aamulla onnistuin ahdistumaan tapahtuvien asioiden määrästä. Ihan liikaa oli kaikkea lautasella, ei sitä vain pieni ihminen kaikkeen pysty. Terapiassakin oli semmoi olo että nyt ei tuu hyvä käynti, ja vainoharhailin koko ajan saapumattomia viestejä ja eäh. En mä onneksi ollut ketään äkkiperumisellani tällä kertaa suututtanut (ihana G), mut silti olo on jotenkin tukalan epämukava.
Vieläkin vaan jatkuvasti fiilis siitä miten epäkelpo yhteiskunnan yksilö olen. Enkä välttämättä edes yhteiskunnan, vaan ihan yleisesti sosialisointiin epäkelpo. Ahdistun ja perun asioita, saan syytteitä tekosyiden keksimisestä ja mietin vaan sitä, millainen rasite oon kaikille kun angstaan ja ulisen ja mitä vielä. Oon sekava ja hankala. Puhun liikaa ohi suuni ja ihmiset käyttää sitä mua vastaan. Ja sit se ainoa piirre vanhasta minusta joka saattaa olla vähän komenteleva ja tiuskiva, jos meen jotain sanomaan ja saan huutoa takas niin meen ihan lukkoon ja alan vahdata itseäni ja käytöstäni entisestään, ettei vaan tule toistumaan. Minkä minä sille voin että haluan olla pidetty ja helppo ihminen, jonka kanssa on kiva olla. Mutta onhan se silti nihkeetä jos on taas joku asia jota pitää käytöksessään tarkkailla. Tarkkaileeko muutkin?
Voispa sitä vaan ottaa ja lähteä ja kadota. Omaa päätään ja ongelmiaan ei pääse pakoon, sen mää oon huomannu ja oppinu kantapään kautta, mutta ainakaan en piinaisi muita ihmisiä läsnäolollani. Olisi muilla helpompaa.
NIIN, ja sekin taas tuli mieleen että hirvittää se, että mitä kun tuo nykyinenkin mies huomaa mimmoi älytön nilkki pohjimmiltani oon, rasittava tapaus jne. Oon edelleen vahvasti sitä mieltä että kun minuun joku hyvin tutustuu ja näkee sen ns. "oikean minän" niin ottavat jalat alleen. Huwah. Vois alkaa piirtää kiville naamoja ja puhua niille.
Loppuun vielä kuitenkin vähän jotain positiivista, jotka ovat piristäneet meikän päiviä:
- Poikakaverijeejee kertoi kehuneensa ainakin viidelle ihmiselle sitä, miten ylpeä on mun Naamakirjattomuudesta!
- Poikkis antoi lekurilleen krediittiä kasvispainotteisesta ruokavaliostaan, jota minä luotsaan.
- Puhuin eilen molemman velipojan kanssa puhelimessa, tuli ihan sairaan hyvä mieli. Veli ykkönen muuttaa samaan kaupunkiin ens viikonloppuna ja suunniteltiin jo kaikkia hengailuhetkiä sen kanssa. Veli kakkonen antoi aiheen tatuoinnille, joka sille jossain välissä kai tehtäis, ja puhuttiin tapaamisestakin. Johan viime kerrasta on jo aikaa.
- Vanhan taidekoulukaverin suosittelema levy, Perusjätkien "Kotikutone". Suomiräbää oulummurteella, ah.
- Apteekki piti lupauksensa ja tilasi mulle Dettolin vuorokaudessa. Ny tuli viestiä just että ois noudettavissa.
Kai mää oon tän myötä vähän paremmalla tuulella että lähen kumminki sinne sushille, ku kerta G tarjoaa. Don't mind if I do.
Tälle päivälle oli vaikka ja mitä ohjelmaa, terapiaa, kyyditystä (autokyyti, you pervs), sushia ja tatuointia, ja vaikka niinkin kivalta kuin se kuulostaakin niin aamulla onnistuin ahdistumaan tapahtuvien asioiden määrästä. Ihan liikaa oli kaikkea lautasella, ei sitä vain pieni ihminen kaikkeen pysty. Terapiassakin oli semmoi olo että nyt ei tuu hyvä käynti, ja vainoharhailin koko ajan saapumattomia viestejä ja eäh. En mä onneksi ollut ketään äkkiperumisellani tällä kertaa suututtanut (ihana G), mut silti olo on jotenkin tukalan epämukava.
Vieläkin vaan jatkuvasti fiilis siitä miten epäkelpo yhteiskunnan yksilö olen. Enkä välttämättä edes yhteiskunnan, vaan ihan yleisesti sosialisointiin epäkelpo. Ahdistun ja perun asioita, saan syytteitä tekosyiden keksimisestä ja mietin vaan sitä, millainen rasite oon kaikille kun angstaan ja ulisen ja mitä vielä. Oon sekava ja hankala. Puhun liikaa ohi suuni ja ihmiset käyttää sitä mua vastaan. Ja sit se ainoa piirre vanhasta minusta joka saattaa olla vähän komenteleva ja tiuskiva, jos meen jotain sanomaan ja saan huutoa takas niin meen ihan lukkoon ja alan vahdata itseäni ja käytöstäni entisestään, ettei vaan tule toistumaan. Minkä minä sille voin että haluan olla pidetty ja helppo ihminen, jonka kanssa on kiva olla. Mutta onhan se silti nihkeetä jos on taas joku asia jota pitää käytöksessään tarkkailla. Tarkkaileeko muutkin?
Voispa sitä vaan ottaa ja lähteä ja kadota. Omaa päätään ja ongelmiaan ei pääse pakoon, sen mää oon huomannu ja oppinu kantapään kautta, mutta ainakaan en piinaisi muita ihmisiä läsnäolollani. Olisi muilla helpompaa.
NIIN, ja sekin taas tuli mieleen että hirvittää se, että mitä kun tuo nykyinenkin mies huomaa mimmoi älytön nilkki pohjimmiltani oon, rasittava tapaus jne. Oon edelleen vahvasti sitä mieltä että kun minuun joku hyvin tutustuu ja näkee sen ns. "oikean minän" niin ottavat jalat alleen. Huwah. Vois alkaa piirtää kiville naamoja ja puhua niille.
Loppuun vielä kuitenkin vähän jotain positiivista, jotka ovat piristäneet meikän päiviä:
- Poikakaverijeejee kertoi kehuneensa ainakin viidelle ihmiselle sitä, miten ylpeä on mun Naamakirjattomuudesta!
- Poikkis antoi lekurilleen krediittiä kasvispainotteisesta ruokavaliostaan, jota minä luotsaan.
- Puhuin eilen molemman velipojan kanssa puhelimessa, tuli ihan sairaan hyvä mieli. Veli ykkönen muuttaa samaan kaupunkiin ens viikonloppuna ja suunniteltiin jo kaikkia hengailuhetkiä sen kanssa. Veli kakkonen antoi aiheen tatuoinnille, joka sille jossain välissä kai tehtäis, ja puhuttiin tapaamisestakin. Johan viime kerrasta on jo aikaa.
- Vanhan taidekoulukaverin suosittelema levy, Perusjätkien "Kotikutone". Suomiräbää oulummurteella, ah.
- Apteekki piti lupauksensa ja tilasi mulle Dettolin vuorokaudessa. Ny tuli viestiä just että ois noudettavissa.
Kai mää oon tän myötä vähän paremmalla tuulella että lähen kumminki sinne sushille, ku kerta G tarjoaa. Don't mind if I do.
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Sen lisäksi vielä.
Miten elämästä yhtäkkiä tuli ihan hirveää vuoristorataa noin niinkuin tunnepuolen puolesta? Johtuuko se hormoneista? Viime vuonna kun täytin pyöreitä, niin eihän se nyt kivalta tuntunut. Tänä vuonna kun tuli yksi vuosi lisää niin se tuntui paskemmalta kuin koskaan. Vuodessa suunta on tuntunut olleen vain alaspäin ja se jos jokin masentaa.
Kela teki samat kuin yliopisto mulle silloin taannoin kun odotin tietoa sisäänpääsystä. Ensin annetaan ymmärtää ettei mitään tsänssejä, ja sit muutama viikko eteenpäin saatkin ilouutisia. Eihän se nyt ole reilua laisinkaan, leikkiä tuolla tavalla tyttöparan tunteilla!
DKT:aan pääsyä mä tässä vielä odottelen. Motivaatio sitä kohtaan alkaa olla kyllä jo nyt ihan nollissa, kannattaako sitä nyt edes lähteä ottamaan moiseen osaakaan sitten kun se alkaa? Tuskin. Eikä ihan hirveästi hotsittaisi jäädä tähän kaupunkiinkaan yhtään enää pidemmäksi aikaa. Huoh.
Mä vietin hiljattain viitisen päivää lapsiperheessä kylässä. Se jos jokin oli ihan parasta ehkäisyvalistusta, sanonpa vaan.
No hö, nyt kun ei vituta tai masenna aivan jäätävästi niin kirjoittaminenkin on vaikeaa. Oh welp, palataan astialle kun on taas ihan käsittämätön tarve nillittää!
Kela teki samat kuin yliopisto mulle silloin taannoin kun odotin tietoa sisäänpääsystä. Ensin annetaan ymmärtää ettei mitään tsänssejä, ja sit muutama viikko eteenpäin saatkin ilouutisia. Eihän se nyt ole reilua laisinkaan, leikkiä tuolla tavalla tyttöparan tunteilla!
DKT:aan pääsyä mä tässä vielä odottelen. Motivaatio sitä kohtaan alkaa olla kyllä jo nyt ihan nollissa, kannattaako sitä nyt edes lähteä ottamaan moiseen osaakaan sitten kun se alkaa? Tuskin. Eikä ihan hirveästi hotsittaisi jäädä tähän kaupunkiinkaan yhtään enää pidemmäksi aikaa. Huoh.
Mä vietin hiljattain viitisen päivää lapsiperheessä kylässä. Se jos jokin oli ihan parasta ehkäisyvalistusta, sanonpa vaan.
No hö, nyt kun ei vituta tai masenna aivan jäätävästi niin kirjoittaminenkin on vaikeaa. Oh welp, palataan astialle kun on taas ihan käsittämätön tarve nillittää!
maanantai 14. syyskuuta 2015
Eikä siinä vielä kaikki!
Musta usein tuntuu siltä ettei mun kuulu olla ihmisten ilmoilla ollenkaan. Tai no randomit kaduntallaajat on ok, eilenkin neuvoin tätejä ja setiä kahvikuppien äärelle kun kysyivät kahvilaa ja juttelin jonkun elämäntapajuopon kanssa samalla, kun se poltti piipullisen. Mutta siis läheiset. Mä oon vaan ihan helvetinmoinen taakka. Eiku oikeesti!
Esimerkkinä eilinen. Olin koko viikonlopun superonnellinen ja iloinen ja happy. Hakunamatata, ei huolen päivää, läheinen ystävä oli pitämässä seuraa jne. Ja sit illalla. Yllätys! Pää ei kestä. Hajotti. Itketti. Arki alkaa, apua, mitä kohta. Tupakatkin loppu. Aijoo, oli tää rahattomuusaspekti. Koska seuraavan kerran ja mistä? Ei hajuakaan. Ei ole muuten rauhoittaviakaan. Mitä mä teen? Loogisin ratkaisu: pimeään makuuhuoneeseen itkemään.
Musta tuntuu että mun aivoissa on jotain hajonnut korjaamattomalla tapaa, eikä sille voi mitään. Mun pitäisi vain pystyä elämään sen asian kanssa.
Tosi usein mä kelaan että oon ihan osastokamaa, kun vaan itken ja tuijotan katatonisena seinää ja istun pimeässä, mutta kun sekin on niin kallista. Että jos ei ole rahaa käydä muutenkaan kaupassa niin milläs sitten osaston rahoittaa, kun ei kumppaniltakaan voi vaatia moista. (Mikäli kumppani edes on okei sen suhteen, että hakeutuisin hoitoon. Nykyinen on ok sen kanssa, edellinen ei ollut - meitä on moneen junaan.) Ja entä jos sitten en olekaan osastokelpoinen ammattiväen mielestä? Niillehän oli jotenkin ihan selvä homma hylätä kuntoutustukihakemuksenikin (onneksi tajusin ettei se johtunut minusta) ja DKT:kin jäi vissiin kokematta tältä syksyltä. Sairaassa mielessäni loogisimmaksi muodostunut selitys oli toki se, etten ole riittävän sairas. Kun enhän minä koskaan. Mikään ei riitä, en ole tarpeeksi hyvä, kiltti, sairas, aktiivinen, sosiaalinen, ystävällinen, laiha, kaunis, yritteliäs jne.
Joo, lähden terapiaan nillittämään. Johan viime kerrasta on useampi viikko.
Esimerkkinä eilinen. Olin koko viikonlopun superonnellinen ja iloinen ja happy. Hakunamatata, ei huolen päivää, läheinen ystävä oli pitämässä seuraa jne. Ja sit illalla. Yllätys! Pää ei kestä. Hajotti. Itketti. Arki alkaa, apua, mitä kohta. Tupakatkin loppu. Aijoo, oli tää rahattomuusaspekti. Koska seuraavan kerran ja mistä? Ei hajuakaan. Ei ole muuten rauhoittaviakaan. Mitä mä teen? Loogisin ratkaisu: pimeään makuuhuoneeseen itkemään.
Musta tuntuu että mun aivoissa on jotain hajonnut korjaamattomalla tapaa, eikä sille voi mitään. Mun pitäisi vain pystyä elämään sen asian kanssa.
Tosi usein mä kelaan että oon ihan osastokamaa, kun vaan itken ja tuijotan katatonisena seinää ja istun pimeässä, mutta kun sekin on niin kallista. Että jos ei ole rahaa käydä muutenkaan kaupassa niin milläs sitten osaston rahoittaa, kun ei kumppaniltakaan voi vaatia moista. (Mikäli kumppani edes on okei sen suhteen, että hakeutuisin hoitoon. Nykyinen on ok sen kanssa, edellinen ei ollut - meitä on moneen junaan.) Ja entä jos sitten en olekaan osastokelpoinen ammattiväen mielestä? Niillehän oli jotenkin ihan selvä homma hylätä kuntoutustukihakemuksenikin (onneksi tajusin ettei se johtunut minusta) ja DKT:kin jäi vissiin kokematta tältä syksyltä. Sairaassa mielessäni loogisimmaksi muodostunut selitys oli toki se, etten ole riittävän sairas. Kun enhän minä koskaan. Mikään ei riitä, en ole tarpeeksi hyvä, kiltti, sairas, aktiivinen, sosiaalinen, ystävällinen, laiha, kaunis, yritteliäs jne.
Joo, lähden terapiaan nillittämään. Johan viime kerrasta on useampi viikko.
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Ja sataa ja ilta joutuu ja kaikki maailman suru ei muuta mitään.
Blogi sai uuden lookin, nimen ja osoitteen; hyvästi "Daily Dose of Average", tervetuloa yksinkertaisempi, angstisempi ja entistäkin kämäisempi yritelmä! Mä valehtelematta tuhlasin juuri kolme varttia tämän paskan säätöön - kiitos, sinä ihana, vanha miniläppärin irvikuva - joten palataan astialle paremmin kuulumisin joku toinen päivä. Nyt mä palkitsen itseäni Colombard-Chardonnay -lasillisella, tupakalla (ei, en ole lopettanut vieläkään) ja virkkaan vähän lisää.
lauantai 6. kesäkuuta 2015
Sing me a rainbow, steal me a dream.
Ihan yhtäkkiä iski omituinen ajatus kaivaa hitaasti toimiva läppäri esiin ja klikkailla itseni Bloggeriin. Mieli tekee kirjoittaa vaikken tiedä tarkalleen mitä, enkä oikein päiväkirjaankaan osaa jäsennellä ajatuksiani käsin kirjoittaen.
Päivät ovat melko lailla toisiinsa sekoittuvaa harmaata massaa. Jäin 2.3. sairauslomalle vaikean masennuksen takia ja näillä näkymin saikkuni jatkuu kesäkuun loppuun asti. Mitä sen jälkeen tapahtuu - mulla ei ole aavistustakaan, vaikka toivoisinkin kovasti sairausloman jatkuvan. En mä koe olevani psyykkisesti vielä missään kunnossa työelämään tai mihin muuhunkaan. Välillä tuntuu että olen laiska pummi, välillä taas on pää niin pahasti levällään etten tiedä kuka olen ja miksi olen. Uudet lääkkeet sentään ovat katkaisseet pahimman terän masennukselta enkä enää yhtäjaksoisesti haaveile kuolevani, mutta sekavuustiloja ja ahdistuskohtauksia on yhä toisinaan. Harvemmin onneksi, mutta siellä ne varjoissa odottavat tilaisuuttaan iskeä kun sitä vähiten odotan. Tulevaisuudella ei tunnu vieläkään olevan mitään tarjottavaa minulle, ja ruoskin itseäni jatkuvasti ajatuksilla siitä, miten yhdentekevä, mitäänsanomaton, turha, toimimaton yhteiskunnan kappale olen, josta ei ole yhtään mihinkään. Kirjoitan kirjeitä tutuille ja tuntemattomille ja vasta hiljattain olen ymmärtänyt tekstini sekavuuden. Kuinka aloitan ylävireisesti ja kesken kaikea tunnelma kirjoitetuilla sivuilla ottaa tiukan käänteen ja syöksyy alakuloon. No joo.
Sain huhtikuun lopulla epämääräisen diagnoosin tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta ja se kolahti aluksi ja lujasti. Olin tosi hämmentynyt enkä tiennyt mitä olisin ajatellut siitä. Muutaman viikon kuluttua aloin sisäistää sitä tietoa, ja nyt olen jo melko lailla sujut sen kanssa. Tuntuu, että ymmärrän paremmin miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn, miksi saatan päivän aikana kiristellä hampaita kiukkua niellen, itkeä vollottaa, siivota kuin hullu tai nauraa kuin mielipuoli. Miksi tekstini ja puheeni on paikoin vaikeaselkoista, miksi ajatukset juoksevat pikavauhtia niin, etten saa niistä mitään otetta. Miksi vetäydyn omiin oloihini enkä tajuakaan ottaa yhteyttä kehenkään. Epävakaa persoonallisuus antaa vastauksen niin moniin kysymyksiin.
Hoitosuhteeni superihanan psykologini kanssa YTHS:llä on päättymässä tässä kuussa ja sen kanssa päällekäin alkaa uusi hoitokontakti psykiatrisen sairaanhoidon piirissä. Siihen rinnalle kaavailtiin myös ryhmäterapiaa josta en vielä tiedä mitään, mutta josta olen kuullut jo paljon kehuja. Kuinka sen on kerrottu auttavan epävakaan ihmisen elämisen kanssa, antavan välineitä ja ohjeita erilaisissa tilanteissa toimimiseen. Matkaa olisi paljon, enkä välillä tiedä mistä revin energiaa siihen, kun missään ei muutenkaan tunnu olevan mitään järkeä.
Välillä oon onnellinen, välillä kaikki on taas pelkkää tyhjää. Mulla on ihana mies, joka pitää mun pään kasassa ihan vain olemalla oma itsensä, ja iloitsen jokaisesta aamusta jonka saan herätä hänen vieressään. Oon tyytyväinen kirjamaailmoissani ja kirjeideni kanssa, enkä aina jaksa vaivautua toimimaan Oikeassa Maailmassa. Kun eihän siinä ole mitään järkeä. Enhän mä ole vielä 30:een ikävuoteeni mennessä oppinut, niin kannattaako sitä edes yrittää? Välillä pakenen vain omaan päähäni ja ihmettelen kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita, mitkä niistä ovat omiani ja mitkä oikeita, mitkä muiden päähäni istuttamia ja mitkä jotain ihan muuta. Sekavaa. En osaa edes selittää sitä mitenkään. Itsetuhoisia ajatuksia mulla ei niinkään ole ollut enää päivittäin, vaikka toistuvasti niitä vieläkin esiintyy. Ne ovat käyneet niin tutuksi ja turvallisiksi etten oikein edes osaa kuvitellakaan elämää ilman niitä. Niin kauan kun valinta on minun, oon tyytyväinen, kun saan itse kontrolloida hoidanko ahdistusta ketjupolttamalla, ottamalla pari rauhoittavaa viinilasillista, viiltelemällä tai kävelemällä kirjastoon ja takaisin, kellään ei pitäisi olla mitään mukisemista.
Asun vieläkin Vaasassa ja tuntuu ihan hirveän painostavalta olla täällä. 3,5 vuotta jo. Kamalan pitkä aika, en mä normaalisti asu missään näin kauan. Turussa asuin 2,5 vuotta, Helsingissä 8kk, Loimaalla 2kk, Kokkolassa 1,5, en mä missään ole ollut yhtä kauaa aikuisiällä yhteen putkeen kuin täällä. Mutta mihinkäs sitä lähtisi. On uusi hoitosuhde, parisuhde, opiskelupaikkakin vielä (ainakin nimellisesti). Järki sanoo että pysypäs nyt nainen nahoissasi ja aloillasi, mutta ahdistus kiljuu että jo riittää svenska talande folk ja kylmä merituuli ja samat kadut ja kaikki, muualla olisi parempi olla. Vaikka kyllähän mä tiedän ettei omaa päätään pääse pakoon mihinkään.
Huh, jo helpotti. Ehkä alan tehdä tätä useamminkin.
Aijoo, klikkailpaa kiinnostuneet itseni mun Instagramiin. Nimimerkin "saijainkeri" takaa löytyy.
Päivät ovat melko lailla toisiinsa sekoittuvaa harmaata massaa. Jäin 2.3. sairauslomalle vaikean masennuksen takia ja näillä näkymin saikkuni jatkuu kesäkuun loppuun asti. Mitä sen jälkeen tapahtuu - mulla ei ole aavistustakaan, vaikka toivoisinkin kovasti sairausloman jatkuvan. En mä koe olevani psyykkisesti vielä missään kunnossa työelämään tai mihin muuhunkaan. Välillä tuntuu että olen laiska pummi, välillä taas on pää niin pahasti levällään etten tiedä kuka olen ja miksi olen. Uudet lääkkeet sentään ovat katkaisseet pahimman terän masennukselta enkä enää yhtäjaksoisesti haaveile kuolevani, mutta sekavuustiloja ja ahdistuskohtauksia on yhä toisinaan. Harvemmin onneksi, mutta siellä ne varjoissa odottavat tilaisuuttaan iskeä kun sitä vähiten odotan. Tulevaisuudella ei tunnu vieläkään olevan mitään tarjottavaa minulle, ja ruoskin itseäni jatkuvasti ajatuksilla siitä, miten yhdentekevä, mitäänsanomaton, turha, toimimaton yhteiskunnan kappale olen, josta ei ole yhtään mihinkään. Kirjoitan kirjeitä tutuille ja tuntemattomille ja vasta hiljattain olen ymmärtänyt tekstini sekavuuden. Kuinka aloitan ylävireisesti ja kesken kaikea tunnelma kirjoitetuilla sivuilla ottaa tiukan käänteen ja syöksyy alakuloon. No joo.
Sain huhtikuun lopulla epämääräisen diagnoosin tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta ja se kolahti aluksi ja lujasti. Olin tosi hämmentynyt enkä tiennyt mitä olisin ajatellut siitä. Muutaman viikon kuluttua aloin sisäistää sitä tietoa, ja nyt olen jo melko lailla sujut sen kanssa. Tuntuu, että ymmärrän paremmin miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn, miksi saatan päivän aikana kiristellä hampaita kiukkua niellen, itkeä vollottaa, siivota kuin hullu tai nauraa kuin mielipuoli. Miksi tekstini ja puheeni on paikoin vaikeaselkoista, miksi ajatukset juoksevat pikavauhtia niin, etten saa niistä mitään otetta. Miksi vetäydyn omiin oloihini enkä tajuakaan ottaa yhteyttä kehenkään. Epävakaa persoonallisuus antaa vastauksen niin moniin kysymyksiin.
Hoitosuhteeni superihanan psykologini kanssa YTHS:llä on päättymässä tässä kuussa ja sen kanssa päällekäin alkaa uusi hoitokontakti psykiatrisen sairaanhoidon piirissä. Siihen rinnalle kaavailtiin myös ryhmäterapiaa josta en vielä tiedä mitään, mutta josta olen kuullut jo paljon kehuja. Kuinka sen on kerrottu auttavan epävakaan ihmisen elämisen kanssa, antavan välineitä ja ohjeita erilaisissa tilanteissa toimimiseen. Matkaa olisi paljon, enkä välillä tiedä mistä revin energiaa siihen, kun missään ei muutenkaan tunnu olevan mitään järkeä.
Välillä oon onnellinen, välillä kaikki on taas pelkkää tyhjää. Mulla on ihana mies, joka pitää mun pään kasassa ihan vain olemalla oma itsensä, ja iloitsen jokaisesta aamusta jonka saan herätä hänen vieressään. Oon tyytyväinen kirjamaailmoissani ja kirjeideni kanssa, enkä aina jaksa vaivautua toimimaan Oikeassa Maailmassa. Kun eihän siinä ole mitään järkeä. Enhän mä ole vielä 30:een ikävuoteeni mennessä oppinut, niin kannattaako sitä edes yrittää? Välillä pakenen vain omaan päähäni ja ihmettelen kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita, mitkä niistä ovat omiani ja mitkä oikeita, mitkä muiden päähäni istuttamia ja mitkä jotain ihan muuta. Sekavaa. En osaa edes selittää sitä mitenkään. Itsetuhoisia ajatuksia mulla ei niinkään ole ollut enää päivittäin, vaikka toistuvasti niitä vieläkin esiintyy. Ne ovat käyneet niin tutuksi ja turvallisiksi etten oikein edes osaa kuvitellakaan elämää ilman niitä. Niin kauan kun valinta on minun, oon tyytyväinen, kun saan itse kontrolloida hoidanko ahdistusta ketjupolttamalla, ottamalla pari rauhoittavaa viinilasillista, viiltelemällä tai kävelemällä kirjastoon ja takaisin, kellään ei pitäisi olla mitään mukisemista.
Asun vieläkin Vaasassa ja tuntuu ihan hirveän painostavalta olla täällä. 3,5 vuotta jo. Kamalan pitkä aika, en mä normaalisti asu missään näin kauan. Turussa asuin 2,5 vuotta, Helsingissä 8kk, Loimaalla 2kk, Kokkolassa 1,5, en mä missään ole ollut yhtä kauaa aikuisiällä yhteen putkeen kuin täällä. Mutta mihinkäs sitä lähtisi. On uusi hoitosuhde, parisuhde, opiskelupaikkakin vielä (ainakin nimellisesti). Järki sanoo että pysypäs nyt nainen nahoissasi ja aloillasi, mutta ahdistus kiljuu että jo riittää svenska talande folk ja kylmä merituuli ja samat kadut ja kaikki, muualla olisi parempi olla. Vaikka kyllähän mä tiedän ettei omaa päätään pääse pakoon mihinkään.
Huh, jo helpotti. Ehkä alan tehdä tätä useamminkin.
Aijoo, klikkailpaa kiinnostuneet itseni mun Instagramiin. Nimimerkin "saijainkeri" takaa löytyy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)