En halua johdateltavissa olevaa hymyä.

Tuntuu että runosuoni sykkii enää hyvin harvoin. Joskus oli helpompi kirjoittaa ihan vain tajunnanvirtaa ja antaa sanojen tulla ilman, että jäi miettimään oikeinkirjoitusta, kielioppia tai edes sitä, mitä mieltä muut mahdollisesti olisivat päättömästä sanasuolloksesta. Sit luen ystävän blogista mitä siisteintä tajunnanvirtaa ja ihailen vähän katkerana toisen lahjakkuutta sanojen kanssa. Minäkin haluan! Tyyliään on vain niin vaikea muuttaa. Tai ehkä mulle olisikin ominaista sellainen hölmö jaarittelu ja jahkailu ihan turhanpäiväisistä, aineettomista asioista kuten vaikka siitä, miltä sade tuoksuu tai miltä poutapilvet joskus näyttävät sen sijaan, että kerron ostamistani kaktuksista tai postailen ruokakuvia. En tiedä. Ehkä mä olen opetellut tätä blogia varten jonkun uudenlaisen tavan kirjoittaa, mikä nyt parin vuoden jälkeen tuntuu jo omalta, muttei kuitenkaan ihan ole sitä.

Kävin viime viikolla reissaamassa, kun saatiin viimeinkin se stressiä aiheuttanut (johtui kylläkin ihan vain omasta tyhmyydestä ja saamattomuudesta) markkinoinnin kurssi suoritettua. Tai no, uusintaan pitäisi vielä, mutta se on vasta myöhemmän ajan murhe eikä sitä auta nyt miettiä kun olis niin paljon kaikkea muutakin lautasella. Reissuun siis lähdin, ja vietin ensin vuorokauden Rajamäellä rakkaan ystävän luona. Yritin ottaa kuvia matkani ajalta, mutta Rajamäeltä mulla on vain kaksi kuvaa.

Nämä kuvathan eivät oikein kerro mitään. Vietin kuitenkin melkein 24 tuntia hyvässä seurassa ja tehokkaasti ehdimme katsoa kuutisen elokuvaa, syödä ja näpertää käsitöiden parissa. MeNaiset on ehkä ainoa naistenlehti jonka tilaamista olen harkinnut tosissani, tuolla sain lukea kolme edellistä numeroa ja ihmetellä lisää sitä, miten mä alan olla tosiaan jo sen ikäinen että tuollainen lehti on mun mielestä asiallinen ja täynnä mielenkiintoisia artikkeleita. Lähdin Rajamäelle mielessäni pitkä lista asioita joista halusin puhua ystävälle, mutta en saanutkaan suutani auki. Harmittaa, mutta onneksi posti kulkee, turvaudun siis siihen. Tärkeintä oli nähdä toista ja taas mä vain ihmettelin kaiken aikaa miten hieno ihminen mulla on elämässäni ja miten kärsivällisesti hän jaksaa katsella naamatauluani vielä 11-12 vuoden jälkeen. Kiitos.

Torstaina hyppäsin linja-autoon ja suuntasin Helsinkiin. En poistununt edes Kamppikeskuksesta, kiipesin vain viidenteen kerrokseen ostamaan uuteen huulilävistykseeni (!!) lyhyemmän tapin valmiiksi ja vaihtopallon, jonka jälkeen hyppäsin Matinkylään menevään bussiin. Kauniimpaakin kauniimpi ystäväni Jeanette oli mua kadulla vastassa kissalapsensa Pikin kanssa ja hnnggh miten ihanaa oli päästä tapaamaan pitkästä aikaa toista rakasta ystävää. Sisällä juoruttiin heti kevyesti kolmisen tuntia samalla kun Jeanetten mies askarteli sapuskaa keittiössä: tää jannu otti vastaan heittämäni haasteen väkertää vegaanista sushia ja aijettä miten HYVÄLTÄ ruoka sekä näytti että maistui. Tuli ihan etuoikeutettu olo, että minua varten hra J teki moisia! Kiitos valtavasti, Inkeri ja Inkerin maha kiittää.

Vasemmalla siis kurkku- ja ruohosipulitäytteisiä makeja, avokadonigirejä ja aurinkosalaattipäällysteisiä gunkan-makeja. (Lunttasin wikipediasta, hihi.) Sapuskan jälkeen vyöryttiin vielä "takapihalle" nauttimaan viilenevästä illasta ja muutamista siidereistä hyvässä seurassa. Ja kun sekään ei vielä ollut riittävästi, niin myöhemmin illalla vilkaistiin vielä kerrankin jopa meikäläisenkin makuun viihdyttävä toimintaelokuva. Yöllä Matinkylän yllä oli hienoin koskaan näkemäni ukkosmyrsky ja ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen näkeminen ei pelottanut lainkaan.

Perjantaina aloitin aamuni kissakaksikko Noen ja Pikin kanssa. Mahtavia otuksia. Kun sain itseni valmiiksi, siirryin Ison Omenan ostoskeskukseen kiertelemään kauppoja ja tekemään satunnaislöytöjä ja odotin ystävää saapuvaksi. Käväisimme kirpputorilla tekemässä löytöjä, jonka jälkeen hänen suloinen tyttöystävänsä liittyi seuraamme ja siirryimme juomaan lasilliset Isoon Omenaan. Pikkuruinen, ihana nti T, joka jaksoi kipuilustaan huolimatta tulla paikalle, osti minulle paketillisen orgaanista teetä nimeltä "Breathe Deep" sanoen, että se muistutti minua. Miten voikin liikuttua niin valtavasti tuollaisesta eleestä. Kiitos.

Neljältä oli kuitenkin pakko malttaa luopua suloisen tyttökaksikon seurasta ja suunnata Jeanetten kanssa ruokaostoksille ja sitten ahmaisemaan pikaiset nuudelit nassuun, jonka jälkeen treffasin tätini. Tädin kanssa ajelimme liki Espoon keskustaa mummin luokse, jossa vietin parisen tuntia. Se oli outoa, mutta omalla tavallaan mukavaa ja tuttua; isän kuoleman jälkeen olen alkanut ajatella enemmän sukulaissuhteitani ja tahtoisin kamalasti parantaa niitä edes jotenkin. Paluumatkalla täti käytti minua lapsuudenkotini pihassa pikaisesti, ja onneksi käytti: en muista koska viimeksi olisin käynyt siellä. Mitenhän sitä vieläkin muistaa vanhan kotiosoitteensa 90-luvulta kuin suoraan apteekin hyllyltä, en käsitä. Pihassa leikki ala-asteikäisiä pikkupoikia ja ne tuijottivat meitä silmät suurina kun tädin kanssa pälyilimme rivitalon päätyasuntoa parkkipaikalta autosta käsin.

Illalla kokkailin vielä vegepizzaa. Kokeilin muuten ensimmäistä kertaa ihan vegaanista "juustoraastetta" ja arvatkaas! Se oli tosi tylsän makuista. Tosin en nyt odottanut ihmeitä, mutta sitä vain, että kotona tekemäni juustoke on kyllä paljon maukkaampaa kuin tuo. Pöh! No, ei Vaasasta onneksi edes taida saada tuota, joten juustoketta keittelen jatkossakin.

Lauantaina heräiltiin Jeanetten kanssa hitaasti, katseltiin YouTube-videoita ja meikattiin vaihe kerrallaan varmaan kolmen tunnin ajan. Kahden paikkeilla tapasin Jammu-tädin, jonka kanssa opiskeltiin samaan aikaan Limingan taidekoulussa sarjislinjalla vuonna 2008. Oli ihan selkeästi kohtalo puuttunut peliin kun oli meidät molemmat heittänyt Matinkylään ihan samaan aikaan, joten tottahan sitä nyt tavata piti, etenkin kun edelliskerrasta oli kulunut jo melkein neljä vuotta. Neljä! Onneksi asia tuli korjattua. Aterioitiin Ompun Hanko Sushissa (oi miten hyvää vihreä tee olikaan), kierreltiin parit kaupat, juoruttiin ja tupakoitiin ketjussa. Jäi kyllä hyvä mieli.

Illalla istuttiin tyttöporukalla sisällä ja parvekkeella, puhuttiin ja kuunneltiin musiikkia. Kun vieraat lopulta yhden, kahden aikaan yöllä lähtivät, naposteltiin vielä vegepizza loppuun jääkaapista samalla, kun katseltiin Here Comes Honey Boo Boota YouTubesta. Oli vaikea nukahtaa kun ahdisti seuraavan päivän matkustaminen, vaikka vieressä tuhiseva Jeanette onneksi läsnäolollaan rauhoittikin, hehee.

Sunnuntaina päätin kuitenkin lähteä takaisin kotiin sen sijaan, että olisin edennyt alkuperäissuunnitelmani mukaan Turkuun, ja kotiutunut vasta tiistaina. Olo oli kamala, ja siihen vielä päälle syyllisyys siitä, että tuotin äidille pettymyksen, nyyhy. ;_; Onneksi mulla on kaikkien aikojen paras äiti, joka ymmärtää ja antaa anteeksi, joten huono omatunto helpotti kyllä ennenpitkää. Rautatieasemalla Helsingissä ostin evääksi tuoreita herneitä ja junassa luin yhden kirpparikirjan kannesta kanteen. Parasta silti oli asemalla vastassa oleva aviomies, joka rutisti niin lujasti syliinsä, että meinas ihan itku päästä.

Matkaeväsjuoma. Ei mulla ole siihen mitään lisättävää, hyvää oli. :'D

Turhauttaa miten kovasti matkustaminen väsyttää ja useamman ihmisen tapaaminenkin, vaikkei kaikkia samana päivänä tapaisikaan. Silti jäi ihmisiä näkemättä ja kuulumisia vaihtamatta, mutta onneksi noita mahdollisuuksia tulee vielä. Oli ihanaa päästä takaisin kotiin. Eilen muhjuttiin miehen kanssa kotona ja vietettiin viimeistä yhteistä lomapäivää, syötiin lastuja ja katseltiin elokuvia. Illalla lueskelin ääneen Lorigaa ja tänään tuntui jo ihan syksyltä.