Something good will come of all things yet.

Viime päivät ovat menneet jotenkin sumussa. Vaikeaa saada mitään aikaiseksi, ihmisiä on hankala nähdä. Onneksi ystävän tapaaminen sunnuntaina piristi, sain uutta potkua järjestellä asioita ja jopa potentiaalisesti jotain aikaiseksikin. Vaikeinta tuntuu olevan sähköpostien kirjoittaminen ja puhelinsoitot, jos pitää perua jotain tai varata aika jonnekin. Pelottaa aivan vietävästi että tulen tuomituksi tai että ihmiset eivät enää pidä minusta, nyyh.

Viime vuonna lopetin ahdistuslääkkeiden syömisen kun asiat alkoivat sujua jo mallikkaammin, mutta viime viikkoina se sama vanha tuttu ahdistuneisuus on nostanut taas päätään. Kyllä sitä pienen masennuksen tai ahdistuksen aina kestää, mutta sitten kun se alkaa rajoittaa jokapäiväistä elämää, en tahtoisi millään sietää sitä hetkeäkään. Mutta samaan aikaan kuitenkaan en pysty tekemään sille yhtikäs mitään. Kotitöiden teko on työn ja vaivan takana, sitä joutuu pakottamaan itsensä että saisi yhtikäs mitään tehdyksi ja tiskienkin jälkeen sitä tuntee olevansa jo niin puhki ja poikki että tekisi mieli vain heittäytyä pitkäkseen ja tuijottaa sohvalta käsin kuola poskella valuen jotakin aivotonta elokuvaa. Tavallaan sitä kaipaisi aivan valtavasti ihmisiä ympärilleen, mutta toisaalta ei. Turhauttaa lähinnä vain se, kuinka aivan pienten, tavallisten ja arkipäiväisten asioiden tekeminen osoittautuu ihan ylitsepääsemättömän raskaaksi. No, kai tämä tästä. Luultavasti. That being said, kuka tsemppais mua tekemään saksanläksyt ja potkisi kankkuun että tänään jopa menisin tunnille?

Just näissä fiiliksissä sitä saattaa herätä heti aamusta ja päättää, että olis tosi hyvä idea katsoa Never Let Me Go samalla kun lusikoi aamupuuroa ja hörppii teetä. Eipä sillä, hieno elokuva, mutta kai sitä voisi yrittää katsoa jotain positiivisempaa ja mieltä ylentävämpää kuin jotain surkeaa draamaa ystävyksistä joiden yhteinen aika valuu koko ajan hukkaan, eh. Sattuipa muuten hilpeästi; juuri katsottuani elokuvan kävin myöhemmin samana päivänä kirpparilla ja satuin bongaamaan Kazuo Ishiguron kirjan, johon elokuva nimenomaan perustuu, ja ostaahan se piti! Vielä en ole ehtinyt aloittaa sen lukemista, mutta pian... Pian. Nyt kahlaan vieläkin läpi luokkakaverilta lainattua Sofi Oksasen tuoreinta teosta "Kun kyyhkyset katosivat" ja argh en kestä miten hidasta mun lukeminen on! Kaipaan vanhaa lukutahtiani; sitä, kun aina yhden kirjan lopetettuani aloitin saman tien uuden. Kai se on tämä kykenemättömyys keskittyä tai rentoutua mikä vaikuttaa tähänkin asiaan, ihan niin kuin kaikkeen, huoh.

Iloisempiin uutisiin! Meidän perheeseen tuli lisäystä viime viikolla! Kotiutin nimittäin perjantaina Tamagotchin, jonka nimesin välittömästi Taunoksi tietämättä Taunon sukupuolta. No tyttöhän se tietysti oli, mutta hällä väliä. Voi nostalgia tätä tunnetta! Muistan kun joskus vuonna 1997 ollessani seiskaluokalla ostin yhdessä parhaan ystäväni kanssa Tamagotchin luokkakaveriltamme johonkin säälittävään markkahintaan, 15, 20 tai 25 markkaa, haha, ja hoidimme otusta yhdessä aina bussimatkoilla koululle. Olen treenannut Taunoa aika lailla aitahyppelyssä, ja ollaan aika hyvä tiimi! Voin kuvitella, että aviomiehellä menee hermo kun Tauno-tamagothci yhtäkkiä alkaa piipata ja ilmoittaa että on joku hätä ja minä heti säntään sitä hoivaamaan. Kuulemma hoidan Taunoa paremmin kuin esim. Viskiä, mitä en kyllä myönnä! Ainakin komennan Taunoa ihan yhtä rumasti, mutta muusta en tiedä.

Kun olin käymässä ihanaisen Jeanetten luona tässä hiljattain puhuimme jonkin verran myös luonnollisestikin bloggaamisesta ja mulla jäi erityisen hyvin mieleen se, kun Jeanette mainitsi pitävänsä ruokakuvista, kun äidyin sitä murehtimaan. Että bloggaanko ihan liikaa (noloja) ruokakuvia vaiko mitä, haha. Ruokien kuvaaminen on kivaa! Tosin en ole siinä ihan hirvittävän hyvä, mutta parhaani teen. Itse sitä huomaa nykyisin panostavansa enemmän ruoan ulkonäköön ja asetteluun kuin mitä aiemmin, kun aikaisemmin mua kiinnosti vain se, että maku olisi hyvä, heh. Mutta sanotaanhan sitä, että kauneus on puoli ruokaa! ... tavallaan se siis pätee tähänkin. Ruokaa silmille! Sitä paitsi kasvissapuskasta saa ihan hirveän kauniin väristä. :3

Just nyt elämä on vähän sellaista jumittavaa. Päivät menevät nopeasti, mutta samaan aikaan kuitenkin sillain... tökkien. Onneks on elämän pieniä iloja pitämässä jonkinlaista tolkkua yllä; ystävät, Ikean uusin kuvasto, postin päivittäinen odotus, kylmä limsa tölkistä ja sipulirouhe hotdogien päällä. Palaillaan taas.