Mulla on tällä viikolla tenttiviikko. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että ei ole opetusta laisinkaan, which is fine by me. Jotenkin on ollut voimavarat ihan kadoksissa ja unentarvekin on lisääntynyt. Ennen mulle riitti vallan mainiosti 7,5-8h yöunet, mutta nyt tuntuu että 9h voisi olla lähempänä totuutta. Se on hirveää! Inhottavaa kun ei tahdo millään päästä sängystä ylös aamuisin ja tekis mieli vain nukkua, mutta kolkuttava omatunto ei jätä rauhaan niin kauan kun vain makaa aloillaan. Koko ajan tuntuis siltä että pitäis olla tekemässä jotain hyödyllistä ja tärkeää sen sijaan että lepäilis ja tuijottelis kattoon.
Mun aamurutiinitkin ovat aika hitaita ja mitäänsanomattomia. Raahaudun vessan kautta koneelle, jonka äärellä selaan blogit, Facebookin, parit tumblr-tilit ja yritän pysyä hereillä. Tiskaan, petaan, ruokin kissat ja yritän saada aikaiseksi vilkuiluta kouluhommia. Viime viikonloppuna mut onnistuttiin houkuttelemaan Skypen käyttäjäksi ja sielläkin tulee roikuttua juttelemassa kavereiden kanssa, mikä on kyllä ollut tosi mukavaa. Jostain syystä FB:n chat ei tunnu samalta ja se jopa hieman ahdistaakin, joten Skype on enemmän kuin tervetullut lisä datailuuni.
Itseasiassa... Rajamäellä ollessani tulin käyneeksi vaa'alla ekaa kertaa kuukausiin. Lukema oli paljon pienempi kuin mitä olin odottanut ja nyt se on jäänyt kummittelemaan mun mieleeni aikalailla pysyvästi. Täti Terapiallekin asiasta kerroin tultuani siihen tulokseen että tämä oli aika merkittävä asia elämässäni ja sieltä tuli heti suositusta ravitsemus- ja fysioterapiaan, joita lupasin harkitsevani. Onhan ne SH-ajatukset siellä koko ajan läsnä, istumassa mun olkapäällä ja muistuttavat olemassaolostaan supattamalla mun korvaan, mutta ne ovat enemmänkin oire jostakin suuremmasta, pahemmasta ongelmasta, joka mulla lienee tämä jatkuva ahdistuneisuus ja stressi. Lääkityksen aloittamisen myötä kieltämättä tuntuu että ahdistuneisuus olisi hieman tasoittunut (sen erään perjantain kaltaisia "ravaan ympäri olohuoneen pöytää kun en voi istua aloillani" -hetkiä ei ole tullut enää uusia), joten ehkä toivoa on. Terapiaankin on ollut ihan kiva mennä.
Yritän ottaa ilon irti pienistä asioista arjessa ja kartoittaa voimavarani tarkasti. Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että kouluhommia mun on pitänyt jättää joitakin pois, mikä luonnollisestikin harmittaa, mutta samalla ymmärrän etten mä nyt jaksa mitään suuria työrupeamia. Enkä mä kuitenkaan jäljessä ole, tai edes tuetkaan uhattuina. Parhaani yritän ja teen, ens keväänä sit toivottavasti paremmin.
Viime viikolla tänne satoi ekan kerran lunta ja olin tietty innoissani kuin lapsi karkkikaupassa. Eniten lumentulossa ärsyttää ei ne loputtomat FB-päivitykset jotka kertoo säätilasta vaan ne, jotka ruikuttaa niistä tilapäivityksistä. Entä sitten?! Antakaa nyt jengin olla innoissaan! Mua ainakin ilahduttaa talven ekat lumisateet aivan valtavasti ja vieläkin vaan tekis mieli lähteä ulos hyörimään ja napsimaan lumihiutaleita kiinni kielellään.
... mutta en mä sitä kiellä etteikö paukkupakkaset ja vaakatasossa päin näköä piiskaava lumipyry kävis pidemmän päälle risomaan. ;D
Viime kuussa käytiin miehen kanssa Vaasa-opiston sarjakuva-pienlehtipajassa. Se oli lyhyt, kolme lauantaita kestävä kurssi, mutta sitäkin huikeampi ja mahtavampi kokemus. Rrrrakastin sitä! Vaikka olenkin opiskellut Limingalla sarjakuvalinjalla pariinkin otteeseen, en oikein koskaan saanut siellä aikaiseksi mitään järkevää... Joten mun sarjisopettajani Keijo olisi musta kyllä enemmän kuin ylpeä kuullessaan että Ollin armollisella opastuksella sain aikaiseksi muutaman sivun verran nopeita strippiharjoituksia JA kaksi pienlehteä jee! Pitäisiköhän ihan lähettää Keijolle omat kappaleet, jaa-a!
Jotenkin ton sarjakuvakurssin seurauksena oon ollut niin valtavan nostalgian vallassa ettei ole tosikaan. Muisteltuani ensin läpi Liminka-ajat ajauduin jotenkin kummasti ekaa kertaa vuosiin animen ääreen. Mähän siis olen nuoruudessani ollut pahemman luokan teiniernu, otaku, japaninörtti, joten tämä on ollut aika mielenkiintoista. Enkä mä ihan mitä tahansa animea alkanut katsella, vaan entisaikojen suosikkiani Rurouni Kenshiniä. Ah! Se on niin nolo, mutta silti niin hieno! Sisälläni nukkunut fanityttö on herännyt ja saa mut vikisemään ja huitomaan käsiäni ihastuksissani. Olen myös huomannut suureksi järkytyksekseni ymmärtäväni japania edelleenkin paremmin kuin esim. ruotsia ja miten kovasti loppujen lopuksi nautinkaan ihan vain japanin kielen kuuntelemisesta. (Sama pätee tosin myös espanjaan, hmm...) Suurempi riemu ratkesi siitä, kun parahin ystäväni Spyrre lahjoitti mulle kauan hyllyssään seisseen Sagara Sanosuke -figuurin, myöskin kyseisestä animesta. My inner fangirl has awaken.
Sarjakuvista puheenollen; käväisin sunnuntaina muutaman tunnin reissulla Seinäjoella tapaamassa suloisen Surkean, jonka kanssa aloin jutella netissä lueskeltuani ensin jonkin aikaa hänen sarjakuvablogiaan. Surkea on ihana tyttö, tultiin hurjan hyvin juttuun keskenämme ja aika lensi kuin siivillä. Vaikka aluksi jännittikin nettituttavuuden tapaaminen livenä ekaa kertaa, niin hermostuneisuus hälveni kyllä hyvin nopeasti ja oon enemmän kuin iloinen että tavattiin. Tässä on tullut Surkean kanssa suunniteltua jo vaikka mitä jännää, mistä olen vain enemmän kuin hyvilläni, sillä siinä on tyttö jonka haluan ehdottomasti osaksi elämääni!
Öhm... Olikohan mulla vielä muuta... Niin joo, olen kaikesta stressistä ja ahdistuksesta huolimatta pyrkinyt lueskelemaan taas ja jopa onnistunutkin siinä! Pitkään lukulistallani olevat Holopaisen "Ilmeetön mies", Riggsin "Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille" ja Harriksen "Nuori Hannibal" on nyt viimein luettu ja tänään ajattelin tarttua Gaimanin uusimpaan. Ah, kirjat!
Ja koska merkintää ei vaan voi lopettaa kirjavouhotukseen, niin ottakaapa pari tuoretta otosta kissavauvoista:
