Jehovantodistaja ja helluntalainen istuivat samaan pöytään. Sitten...

Vitsit, mulla on ollut kuulkaa ihan huippumahtava viikonloppu juuri! Hyvä ystäväni nti Jeanette J. matkusti perjantaina viettämään viikonloppua luoksemme Vaasaan ja vaikka aika menikin ihan supernopeasti, niin hauskaa oli silti. Vitsit, viimekertaisesta tapaamisesta olikin jo liki puoli vuotta aikaa, olikin korkea aika jo nähdä uudestaan ja päästä juoruamaan!

Upea, kaunis, ihana Jeanette ja minä meikittömänä, haha.

Kaikenlaista ehdittiin silti tehdä, vaikka aika tuntuikin loppuneen ihan kesken... Katseltiin kaikki kolme Paranormal Activity -elokuvaa, käväistiin kirpparilla, naukkailtiin siideriä ja viiniä, juoruttiin ja tatuoitiin!

Tämä neiti on ollut kyllä ehdottomasti helpoin tatuoitava, hehe. Älkää hätäilkö, en minä ketään pakota kuvioitavaksi, vaan pikemminkin tässä kävi ihan päinvastoin... vaikka mielellänihän minä. Perussormitatuoinnit on yleensä aika boreja, mutta notta riimuja. Saatiin hyvät naurut kesken tatuoimisistunnon siitä, kuinka minä entisenä helluntaiteininä naputtelin tatuointia entiseen jehovantodistajaan, haha. Siitä siis myös tuo otsake.

Loppuosa kuvista sekalaisena läjänä, haha.

Porukalla askarreltiin lauantai-iltana joku parhain kasvislasagne koskaan, huh. Tänäaamuna kahvin kanssa nautittiin räiskäleitä Fidon äärellä. Lokoisa sunnuntai, mahtava viikonloppu, vitsit miten etuoikeutettu olo mulla on kun elämässäni on näin ihania ihmisiä!

To dance is to live.

Arvatkaa mitä tein tänään.

Kävin salsatunnilla. :0!

Mulla on joku vuosia kestänyt pakkomielle ja intohimo tanssimiseen, ja erityisesti salsaan. Lapsena sain ravata missä milloinkin jokaisen mieliteon perässä, oli satubalettia, rytmistä kilpavoimistelua, paritanssia ja teininä street dancea ja vähän vanhempana vielä samba reggaeta. Mutta salsa... voi salsa. Mä en tiedä mikä siinä on, mutta olen halunnut oppia tanssimaan salsaa jo pitkään. Totta kai kun olen tämmöinen yliarka riemuidiootti ja pelkään liikaa uusia sosiaalisia tilanteita on tanssitunneille lähtö aina ihan superhankalaa, mutta nyt ylitin itseni ja marssin Vaasa-opiston solo salsa -tunnille. Ja voi hitto miten nautin siitä.

Tiedättekö ohjelman "So You Think You Can Dance" (Tanssi jos osaat)? Mä olen sitä hurupääjengiä, joka ihan totta itkee katsoessaan todella lahjakkaita tanssijoita. In fact, mä en ole enää uusimpia tuotantokausia pystynyt edes katsomaan, koska se tuntuu liian pahalta. Mäkin haluan tanssimaan, minä kans, mä haluan oppia ilmaisemaan itseäni kehollani, eläytyä musiikkiin! Joo, ei se tanssi oppitunteja vaadi, mutta jotain lisää se siihen silti tuo.

No joo, onhan toki kyse ihan vain työväenopiston kurssista ja kaiken lisäksi soolosalsaa, mutta... silti. Vaikka kanssakurssilaiset ahdistivatkin (eri-ikäisiä naisia nuoremmasta vanhempaan, osa ystävänsä kanssa liikenteessä, eh...) tuijottamalla uusia naamoja ja varmaan myös omaa epävarmuuttaan siitä, että mitäs nyt pitikään tehdä, niin loppujen lopuksi totesin, ettei se saa olla esteenä. Meidän opettajana oli todella sympaattinen ja energinen kuubatar, joka oli puheidensa mukaan asunut Vaasassa jo 12 vuotta ja viihtyy täällä mainiosti. Rehellisesti hän myös kertoi, ettei ole mikään salsan opettaja itse, käynyt joskus jonkun kurssin, mutta hän tosiaan on siltikin kotoisin Kuubasta, jossa salsaa tanssitaan... noh, paljon. Jokin opettajan energisyydessä ja hilpeydessä ja siinä, kuinka hän painotti, että "fiilistelkää musiikkia!", oli niin tarttuvaa, että siellä sitä sitten meikäläinenkin ketkutti menemään. Nyt vaan odottelen seuraavaa perjantaita, salsamusiikit mp3-soittimessa raikaen. Taidanpa tästä lähtien tiskata luurit korvilla ja askeleita muistellen. ;D

Ei mulla muuta asiaa ollut, oli pakko päästä vouhkaamaan! Nyt nautin yhden siiderin ja pizzan, koska on pizzaperjantai, enkä saa käydä salsatunneilla ellen syö jotain rasvaista ja korkeakalorista, eh. Taustalle pyörimään Les Quatre Cents Coups eli "400 kepposta", näin se perjantai-ilta meillä etenee!

Hulttio_hommija.

Eka harhautan teitä superovelasti kirpparilöydökselläni, kas näin:

Kulutin jo vuosi sitten loppuun mun edelliset nilkkurit ja jäin kaipaamaan uusia. Sit olin niin pihi ja nirso ettei mikään uuden uutukainen kenkäpari enää kelvannutkaan, kunnes sitten talsin kirpparille ja tadaa: tismalleen minun kokoa olevat nilkkurit asianmukaisella (joskin minimaalisella) kiilakorolla. Eikös ne oo muotia nykyisin tai jotain?-)

Sitten äitini voikin lopettaa lukemisen tähän, moikka!

On tässä jo jonkin aikaa suunniteltu tätä musteenlisäystä, ja Vaasasta bongasin tästä ihan meidän läheltä asiallisen tatuointilafkan, josta olin kuullut kehuja moneltakin suunnalta. Sekä aviomies, käly että kaaso ovat kaikki käyneet tuolla tyypillä tatuoitavana, joten sinne minäkin suuntasin, kun sain haalittua olemattomista pennosistani kokoon sopivan summan.

"There are many things in life that will catch your eye, but only a few will catch your heart... pursue those."

Taa-taa-tammikuutunnelmia!

Vitsit, unohdin vouhkata parista joululahjasta!

Ihana Noora lähetti mulle Japanista saakka somia kirjepapereita tuossa Joulun alla, kiitos! Ja yy ää suloinen Katariinakin muisti minua lähettämällä superihanan suitsukejalustan, suitsukkeita ja suosittelemansa kirjan, Linda Olssonin "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja". Vitsit miten ihania ihmisiä mulla on lähipiirissäni, kiitos!

Sit, ennen kuin alan vaahdota muusta, postaan kissakuvia!

Joo, nohmm. Sit se "pääaihe", josta tavallaan vierastan vähän kirjoittaa julkiseen blogiini, mutta josta haluaisin silti ääneen puhua.

Ensinnäkin: Niilo linkkasi mulle yhden aikuisen anorektikkonaisen sarjakuvablogin, ja hitto miten tämä kolahti. Jos yhtään englanti taittuu, niin vilkaiskaa. En ehkä ole lukenut paljoa ihmisten omakohtaisia kokemuksia, mutta tuo osui ja lujaa. Tuntui helpottavalta samaistua ja oivaltaa, etten olekaan ihan yksin näiden ajatuksieni kanssa, ja että myös muut aikuiset naiset kärsivät ihan samanlaisista vaikeuksista.

Mutta joo. Niin. 15.12. kävin tosiaan sisätautilääkärin kanssa keskustelemassa, hmm. Asioista. Sieltä tuli samantien kutsu osastolle, joka kyllä seisautti. Siitä lähtien olen pyrkinyt syömään enemmän, ja vaikken ihan joka päivä ylettyisikään siihen neljään ateriaan, niin enemmän silti syön kuin aiemmin. Runsaassa kahdessa viikossa painoni on noussut kilon. Periaatteessa se ei edes näy missään. Olen ollut suunnilleen tolaltani siitä, että painoni ei ole "ahmimisen" (sitaateissa tuo on siksi, koska nykyisin syömäni annokset tuskin ovat vieläkään kovin suuria) seurauksena kolminkertaistunut, eikä vyötärönleveyteni turvonnut yön aikana viisinkertaiseksi. Totta kai terveellä järjellä moinen on ihan absurdi ajatus luonnostaan, mutta ruokavammaiselle... ei niinkään.
Silti ahdistaa ja on vaikea olla omassa kehossa. Hävettää koko touhu. Hävettää sekin, että lääkärit ja läheiset puhuvat anoreksiasta, jota en koe minulla olevan. Olen alipainoinen, kyllä, mutta mikään ei elimistössäni ole osoittanut kärsimisen merkkejä: verenpaine on hyvä, verenkuva, sokeriarvot, maksa, EKG, hemoglobiini, kaikki. Hormonitasapaino on normaali kuin mikä, ja juuri terveystarkastuksessa sain kuulla verikokeeni tulosten olevan suorastaan ensiluokkaisia. Miten siis näiden kaikkien todisteiden valossa olisin muka jollain tapaa sairas? Tämä on se vaikein asia ymmärtää. Silti mittapuiden mukaan pituiseni naisen tulisi painaa ainakin sen 59-kiloa ollakseen "normaalipainoinen". Ai että 11,5 kiloa tähän lisää? Hell no.

No, askel kerrallaan.

Tänäänkin on oma maha etonut, joten yritin huijata silmääni napsimalla kuvia itsestäni. Niiden avulla tulee usein hoksattua, että juu, kai mä melkoisen hoikka tyttö olen yhä.

Onneksi mulla on läheisten tuki, jotka tarpeen tullen myös iskostavat päähäni järkeä. Kiitos.

Lopuksi vielä yleistä sekasortoa keittiön pöydältä, jonka ääreen olen läppärini ja piirrustusvälineeni majoittanut, heh.

Koska neulominen nyt vaan on niin kivaa.

Tuolla jo aiemmassa postauksessa vilahtikin se sateenkaarilanka ja siitä aloittamani pienimuotoinen projekti, joten tässäpä lopputulos!

En kuollaksenikaan osaa neuloa villasukkia. Ihan tosi. Neulon paljon ja usein, mutta taitoni rajoittuvat lähinnä lapasiin, kaulahuiveihin ja pipoihin. Mutta sit satuin muistamaan tuolla Rajamäellä ollessani ja sateenkaarilankakerän ystävältä saatuani Terhin Hupsistarallaa -blogin ja, hmm, mielenkiintoisen palatossukokeilun ja haa! Päätin kokeilla. En jostain syystä ole koskaan oppinut neulomaan kantapäätä. :I

Melkoisen rumat ilmestyksethän näistä tuli, haha, mutta onpahan sentään jotain tossumaista saatu aikaan. Viski halusi välttämättä toimia kuvausrekvisiittana, mutta se ei millään malttanut pysyä aloillaan. Paitsi just kun olin lopettamassa kuvaamista.

Vois kokeilla joskus uudestaan, tehdä vähän suuremmilla paloilla ja vähemmän, eh, räikeistä väreistä. :'D Lisäksi ajattelin myös testata josko onnistuisin vääntämään joogasukat ja SIT opettelen neulomaan kantapään! Rautalangasta väännettyjä opastuksia otetaan vastaan!

Rajamäki part 2 & Uusi vuosi 2012!

Jee, vuosi vaihtui, apua, tänä vuonna oon taas askeleen lähempänä kolmeakymppiä! D: Onneksi oon vieläkin aika babyface ja lapsellinen riemuidiootti, ettei stressaa niin paljoa. Kotiinlähtö tapahtuu junalla klo 16:52 ja Vaasassa olen joskus ennen yhdeksää... Mutta jee koti jee! Vaikka mahtavaa Rajiksellakin on ollut, among friends! Paljon leffoja, Black Booksia, Pasilan neloskautta, käsitöitä, sipsejä ja dippiä, Silent Hilliä ja kofeiinia!

Hirveästi käsitöitä! Toinen ystävä huovutti jouluisen hylkeen lahjaksi, toinen somat villaversiot Viskistä ja Vinyylistä!

Vuodenvaihde vietettiin Sääksjärven rannalla töhöilemässä rakettien kanssa, heh. Kylmä oli, mutta olihan siinä sitä omaa tunnelmaakin.

Teittekö mitään uudenvuoden lupauksia? Mä ajattelin että voisin opetella soittamaan sitä ukulelea, hehe.