Noin vaan sitä vaihtui tammikuu helmikuuksi ja olen laiminlyönyt blogiani, pöh! Oikeassa Elämässä tapahtui sen verran asioita, etten tohtinut niistä blogata, mutta nyt kun pahin on jo takana päin voin hyvillä mielin alkaa jälleen ainakin yrittää panostaa bloggaamiseen!
Ulkona on ihan mielettömät paukkupakkaset (-27!), joten parasta on vain pysytellä sisätiloissa aina kun ei tarvitse mennä mihinkään ja aloitella laiskasti aamu kahvin ja kirjan kera löhövaatteissa. Harmi ettei Viski ole yhtään aamu-uninen ja se on ihan varma, että teen jotain superjännää, jonka takia sen täytyy häiritä minua päästäkseen varmasti osalliseksi kaikesta siitä mielenkiintoisesta, jota muka teen.
Oikeasti yritin vain lukea. Löysin kirjaston vaihtokirjahyllystä nimittäin tosi mielenkiintoisen kirjan.
En tiedä tästä kirjasta saati kirjailijasta yhtikäs
mitään, mutta kirjan lyhyt nimi ja ränsistynyt ulkoasu jostain syystä vetosivat minuun, ja tänäaamuna olen ahminut opusta aamukahvin ohella. Kirja on fiktiota ja kertoo minämuodossa naisesta, joka on juuri menettänyt isänsä, jolle Jumala oli tärkeämpää kuin mikään muu maailmassa. Tytär koki aina jääneensä taka-alalle isänsä elämässä ja kirja kuvaakin melankolisesti hänen paluutaan kotikaupunkiinsa, jossa hänellä ei ole kuitenkaan enää mitään.
... tai ainakin kirjan ensimmäinen novelli on käsitellyt tuota edellä kuvaamaani. Mitä se toinen pitänee sisällään, se jää nähtäväksi.
Monia mielenkiintoisia, varmaan enemmän tai vähemmän poikkeuksellisia tai jopa radikaaleja mielipiteitä ja näkemyksiä kirjassa on tullut esiin, ottaen huomioon aika jolloin kirja on julkaistu (1957), naiskirjoittaja (Kerttu-Kaarina Suosalmi) ja naispäähenkilö. Tämä kirja on minulle aikamoinen aarre jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti