Joulua odotellessa.

Joko saa tehdä joululahjatoivepostauksen? Miksei sais? Teen kumminkin!

Siitä viis että olen ollut ihan superepäaktiivinen blogissa viimeisen kuukauden ajan, niin on tämä sentään jonkinlaista elämöimistä. Kyllä mä aion palata asiaan kunhan innostus palaa ja voimia löytyy jostain lisää, toistaiseksi keskityn selviytymään päivästä toiseen ja suorittamaan syyslukukauden kunnialla loppuun.

Mutta olenhan mä jo joulujuttuja pohtinut. Äidille ja veljelle aattelin laittaa tänne vinkiksi jonkinsortin toivelahjalistaa, jospas vaikka innostuisivat!

1. Haaremihousut - Mitä lirtimmät, sen parempi. Mustat tai tumman harmaat ois bueno. Mm. Aurinko-nimisestä kaupasta saa aika upeita haaremihousuja, wink wink!

2. Indiskan tuotteet - Ei erityistoiveita. Oon ihan hulluna Indiskan sisustustavaroihin sun muihin. Miksei joku vaatekin kelpais. Edullisempi ja ihan yhtä lailla päätäni hullaannuttava kauppa on Tiger - molempi parempi.

3. Kirjoja - Tämä ei varmaan selityksiä kaipaa. I love books!

4. Mausteita!

5. Karkkia! - Esim. juurikin noita kuvassa näkyviä tai Halvan Tähtimarmeladeja. Vegaanisia karkkivinkkejä voipi vilkuilla Vegaanituotteet-sivulta.

6. Kirjepaperia - koska mulla on se aina loppu. Eikä mitään viivapapereita sitten, hei!

Oikeasti olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, että pääsen istumaan samaan jouluruokapöytään perheeni kanssa. Oli lahjoja tai ei.

Mitäs te haluaisitte joululahjaksi?

Isänpäivää.

Mikä olisikaan parempi hetki tehdä suunnittelemani isä-postaus kuin Isänpäivä... Tavallaan olo tuntuu hieman huijarilta ja teennäiseltä, koska isän ollessa elossa en juurikaan suostunut katkeruudeltani pitämään häneen yhteyttä. Toki hänen viimeisenä elinvuotenaan suhteemme oli paranemaan päin ja hän kävi vierailulla täällä meidän luona Vaasassakin, mutta mikään suosikki-ihmiseni isäni ei mulle ollut ollut enää vuosikausiin.

Kuitenkin hänen kuolemansa jälkeen mun suhtautumiseni isään muuttui radikaalisti. Vaikkemme olleetkaan olleet hänen kanssaan läheisiä enää vuosiin, huomasin kuitenkin usein jopa kaipaavani niitä turhauttavia puheluita, joiden aikana isä kertoi resepteistään, vaivoistaan ja lääkärikäynneistään. Jotenkin ajatus siitä, ettei faija enää koskaan yritä soittaa mulle, on tosi musertava. Pitkään hänen kuolemansa jälkeen mun rintaan iski usein todella musertava olo, sellainen pusertava tunne, ja teki mieli vain istua alas jonnekin nurkkaan ja tuijottaa tovi seinää. Nyt tuota oloa ei enää kovin usein tule, mutta kyllä se toisinaan iskee ja huomaan ajattelevani faijaa. Eilen sain itseni täysin spontaanisti kiinni ajatuksesta, että faijalla olisi synttärit ensi viikolla eli 13.11. ja hetken aikaa olo tuntui kurjalta. Monia kirjoja selaillessani kelaan, että tästä isä olis varmasti digannut. En mä tiedä. Tuntuu oudolta.

Pyysin äitiäni tässä taannoin käymään läpi lukuisia valokuva-albumeitaan ja skannaamaan mulle sieltä kuvia musta ja faijasta. Se oli mulle yllättävän raskasta, ja varmaan osaksi senkin takia mulla on kestänyt saada tämä postaus aikaiseksi. Kuvat ovat olleet jo pitkään tässä mun tietokoneen työpöydällä ja olen ne nähnyt joka päivä ja nyt on viimein aika laittaa ne tännekin. Nyt näille voi jo hymyillä hieman.

Tämä viimeinen yhteiskuva pistää mut väkisinkin hymyilemään. Ei mikään ihme että rakastan kirjoja aivan loputtomasti, jos mut on siihen potkupukuikäisestä asti jo opetettu!

Rauhallista ja hyvää Isänpäivää kaikille iseille.

Kirjoitukseni isän kuoleman jälkeen.

Koomailua & kavioeläimiä.

Marraskuukin pyörähti käyntiin ihan mun huomaamatta. Vaikka en oikein vieläkään handlaa arkeani ja kaikki tuntuu vähän ylitsepääsemättömän raskaalta ja vaikealta, niin parhaani teen että pysyisin mukana. Viikonloppuna hyppäsin siis junaan ja lähdin vierailemaan Seinäjoella Surkean luona ihan vain lepuuttaakseni ja koomatakseni hyvässä seurassa ja oli kyllä juurikin sen arvoista.

Kiinalaista ruokaa, hyvää koomaseuraa, yliaktiivinen villakoira ja valikoima matelijoita - nää asiat tiivistää lauantai-iltani aika mainiosti. Parasta on huomata olevansa sellaisessa seurassa, missä sun ei tarvitse koko ajan yrittää keksiä jotain keskusteltavaa vaan voit vaan olla hiljaa ja koomata rauhassa. Hyvässä seurassa ei sanoja tarvita!

Sunnuntaina tuli kyllä erityisen etuoikeutettu olo, kun sain lähteä Surkean mukaan ihmettelemään tallille, jossa hän käy viikottain tallihommissa. En oo hetkeen ollut lähelläkään hevosta ja olin kyllä ehkä tahattomankin innoissani koko ajan. Hymyilin niin että poskiin alkoi sattua, taputtelin heppoja minkä ehdin ja nyt mun lapaset on kuolassa, huivi tuoksuu hevoselle ja valtava kaipuu takaisin. Ah, täydellistä.

Kaikki ylläolevat hevostelukuvat on ottanut Maiju Lahti. Valkoinen tienreunoja hamuava jääräpää on nimeltään Kaapo ja leipäpussia himoitseva suokki taasen Tommi. Miten uljaita prinssejä, ah! Sisäinen heppatyttöni pakahtuu. Tää tuli kyllä ehdottomasti tarpeeseen.

Loppuun vielä hävytön mainos Kromin ja Erlin huikean hienosta, juuri startanneesta postapokalyptisesta nettisarjakuvasta, tutustukaa! No End on kahden erinomaisen taiteilijanörtin yhteistyö ja hnngggh en malta odottaa jatkoa!