Vitsit, järjestin eilen elämäni ensimmäiset illalliskutsut! Oikeestaan se kävi vähän niinkuin vahingossa, mutta harmikseni hoksasin asiayhteyden juuri ennen vieraiden tuloa (aka olin väkertäny sapuskaa koko päivän ja valmistellu, kattanu pöytää yms. yms.) ja siitä vasta kunnon stressi starttasi. Onneksi oli tuttuja ihmisiä, joten ei sen kummempaa, täysin vieraille olis ollut varmaan ihan hirveää järjestää illanistujaiset! Laitettiin miehen kanssa viisihenkiselle seurueelle ruokaa, kunnon kasvislasagnet (itsetehdyin pastalevyin), kotona leivottuine patonkeine ja leipätikkuineen, salaatteineen, salaatinkastikkeineen ja jälkkäriks tarjoiltiin vähän hedelmää, juustoja ja kaffetta. Tulipa melkein aikuinen olo moisista kekkereistä, hah hah! Appivanhemmille kokkailtiin, ja lisäksi omalle isäukolle, joka oli käymässä Vaasassa. Olihan siinä, joo-o. Mutta ruoka maittoi ja oli leppoisaa, katseltiin vähän lomakuvia porukalla yms. yms. Seuraavalla kerralla mä haluan olla se, joka istuu ja syö, kiitos! ... mutta oli tuokin kyllä aika kivaa, emännöidä ja sensellaista, hehs.
Appiukolla oli myös ilmoitus, jonka se möläytti jälkkärikahvin yhteydessä. Se täyttää vuosia heinäkuussa ja ihan muina miehinä infosi, että aattelin viedä teidät kaikki (omat lapsensa ja heidän puolisonsa, eli minut mukaanlukien) kesällä tivoliin... Kööpenhaminaan. :D! Oon joskus penskana käynyt Köpiksessä, mutten muista siitä mitään. Hitsi, en malta odottaa! Joku pidennetyn viikonlopun mittainen reissu siitä tulisi, yksi päivä menisi Tivolissa, loppuaika menisi varmaan kaupungilla kiertelyyn ja turisteiluun. H.C. Andersenin museo, here I come! Oon just niin hölmö, että tykkään enemmän kultturelleista kaupunkilomista kuin aurinkorannoilla lekottelusta. Vitsit miten höveli appiukko mulla, tää on ihan huikeeta!
Ensi kuussa on mulla ja mun miehellä 1-vuotishääpäivä. Paperihäät! Tuntuu uskomattomalta ajatella että ollaan kohta oltu vuosi naimisissa. Muistaakseni joskus joku sanoi mulle, että ensimmäinen vuosi naimisissa on yleensä se vaikein. En tiedä kuinka paikkaansapitävä väite se on, mutta voisin melkeinpä sanoa samaistuvani. Kaikenlaista ylä- ja alamäkeä tähän ensimmäiseen vuoteen on sisältynyt, mutta kummasti sitä vain jaksaa sinnitellä. En ole ihan varma, että oliko mulla minkäänlaisia odotuksia avioliiton suhteen ennen naimisiinmenoa, luullakseni ei, koska oltiin asuttu saman katon alla jo liki vuosi, että olihan se arki kohdattu jo aikaa sitten ja loppujen lopuksi parisuhteen virallistaminen maistraatissa oli ihan vain muodollisuus. Jostain syystä kuitenkin sitä alkoi muotoutua kaikenlaista kriisin tynkää ja huolta ja murhetta pikkujutuistakin, joista sit herkästi muodostui - ja muodostuu yhä - härkäsiä. Välillä tuntuu, että voimat loppuu, mutta silti sitä vain jaksaa porskuttaa eteenpäin. Että vaikka kuinka toisen naama ja käytös risoisi paikoin, niin lopulta muistaa, että hei, kyllä mä tätä ihmistä rakastan kaikista erimielisyyksistä huolimatta. Voihan olla niinkin, että kriisit tämän ensimmäisen avioliittovuoden aikana johtuvat ihan vain siitä, kun sitä yrittää hakea omaa tilaansa ja rooliaan, vaikkei loppujen lopuksi mikään ole muuttunutkaan. On se kumma tämä ihmismieli. Mutta päivääkään en ole katunut. Totta kai sitä on käynyt joskus mielessä, että olisiko parempi erota, mutta sisimmissäni mä tiedän, että ei, mä en sitä halua. Mä haluan jakaa elämäni juuri tämän kyseisen henkilön kanssa, koska rakastan miestäni kaikesta huolimatta. On ihmeellistä, kuinka hänkin rakastaa minua, kaikesta ailahtelevaisuudestani, bloggausinnostani ja omituisista intresseistäni huolimatta, heh.
Oho, kylläpä tuli diippiä juttua. No, pitäähän sitä nyt välillä koettaa jotenkin tuoda esille, että en mä niin reikäpää ole kuin miltä saatan vaikuttaa! ;D
