"Jos susta pidetään, niin mitään ei sulta puutu."

Oho, päivitystä pukkaa päivityksen perään; I'm on fire!

Eilen oli ihan täydellisen poikkeuksellinen perjantai. Se nimittäin vietettiin varsin kultturelleissa merkeissä: alkuilta aloiteltiin juustolautasen ja punaviinin parissa, ja sen jälkeen suuntasimme Kaupunginteatterille katsomaan liki kolmen tunnin puhenäytelmää "Kauppamatkustajan kuolema".

Eipä ole hirveästi tullut käytyä teatterissa näin aikuisiällä, vaikka lähipiiri kuhisee innokkaita näyttelijöitä... Kutsuja on kyllä sadellut erinäisiin näytöksiin, mutta niihin harvemmin on tullut päästyä välimatkojen ja rahapulan vuoksi. Oikeastaan tämäkin oli niinikään poikkeuksellista, sillä olin hautonut lompakossani jo useamman kuukauden ajan vapaalippuja vapaavalintaiseen näytelmään, eh... Mutta parempi näin kuin ei mitenkään. Teatterissa käyminen on ollut bucketlistilläni jo pitkään. Valehtelematta olen tainnut käydä teatterissa viimeksi teini-iän kynnyksellä.

Ja hei, olipa nyt hyväsyy pukeutua äidiltä saatuun 70-luvun hameeseen ja klopsotella menemään korkokengissä, ooh!

(Tietty korkokenkien käyttö kostautui heti valtavilla rakkuloilla, mut hei, pitkät sääret on pitkät!)

Näytelmä itse oli huikea. Ehkä hieman liian pitkä sellaiselle, joka ei ole vuosiin teatterissa käynyt, mutta itselleni se ei tuntunut sekuntiakaan liian pitkäveteiseltä. Näytelmä kertoi "tavallisen miehen tragedian", jonka päähenkilönä esiintyy Willy Loman -niminen keski-ikäinen mies. Hän asuu vaimoineen talossaan pilvenpiirtäjän varjossa Brooklynissa ja hänen jo aikuiseen ikään ehtineet poikansa Biff ja Happykin ovat hieman eri tavoin elämässään epäonnistuneet. "Ikääntyvä myyntimies kantaa amerikkalaisen menestysmyytin taakkaa. Hän kamppailee työelämän yhä kovenevissa vaatimuksissa, hukattujen unelmien ja väärien odotusten ristipaineessa. Aineellisen menestyksen ja sosiaalisen arvostuksen - ja vähitellen koko realistisen todellisuuden - luisuessa hänen ulottuviltaan hän päätyy tuhoon." Death of a Salesmania esitettiin ensimmäisen kerran Broadwaylla vuonna 1949, ja siiä tuli suuri sensaatio, jota esitettiin jopa 742 kertaa.

Mulla on niin sivistymätön ja typertynyt olo. Miksen mä ennen ole käynyt teatterissa, mitä! Kokemus oli aivan mieletön. Erilaista kuin elokuvan toljottaminen, hypnoottinen kuin hyvä kirja. Hetkittäin tuntui kuin olisin nähnyt vilaukselta sen intohimon, jota näyttelijät työtään kohtaan tuntevat. En mä kyseenalaista enää laisinkaan, miksi moni ystävistäni on ko. uralle suunnannut.