Tänään.

Köyhät kyykkyyn.

Puoleen hintaan (1,95e!) olleessa MeNaiset -lehdessä nro 37 oli mielenkiintoinen artikkeli, jota kannessakin mainostettiin vaatimattoman kokoisin kirjaimin: "KOKEILIMME: Näin sujui kuukausi peruspäivärahalla". Aihepiiri osui aika lähelle, joskaan tämä kyseinen artikkeli ei ollut se syy minkä takia vaivauduin ostamaan uusimman numeron jostakin lehdestä. Sittemmin kun lehteä kotona lueskelin, niin tuo kyseinen juttu sai huomiota osakseen enemmänkin.

Artikkelin kirjoittanut toimittaja kertoo kokeilleensa elää kuukauden verran nk. "köyhänä". Köyhyyden määritelmä on lehden mukaan näemmä seuraavanlainen:

Itse kirjoituksessa toimittajan kuukausituloja "köyhäilykuukautta" varten eritellään vielä seuraavanlaisesti: "Peruspäiväraha tarkoittaa verojen jälkeen 526,85 euroa kuukaudeksi. Lisäksi saisin asumistukea 261,50e euroa. Vähennän summasta vuokran 550 euroa. Jäljelle jää 238,35 euroa. Vähennän muut pakolliset: julkisen liikenteen kuukausilippu, halvin nettiyhteys, pieneksi arvioidut puhelinmenot - ja voilà, ruokaan, viihteeseen ja muuhun elämään olisi kuukaudeksi käytettävissä 177 euroa." Kuulostaako tutulta?

Eihän siitä toimittajan köyhäilyelämästä mitään tuona kuukautenakaan tullut... Sinne se upotti "hyvään tottuneena" menojensa sekaan laulutuntia ja tuoreita yrttiruukullisia, mutta kieltämättä jäljille päästiin. En osaa loppujen lopuksi sanoa kuinka vaiettua Suomen "köyhälistö" on noin niinkuin aihealueena suuremmissa keskustelupiireissä, mutta koin ainakin tämän artikkelin olleen loppujen lopuksi suhteellisen fiksu ja asiallinen. Mitään se tuskin tulee muuttamaan, mutta onhan se varmasti silmiäavaava kirjoitus sellaiselle, jonka mielestä 990e/kk on mitätön raha tulla kunnolla toimeenkaan. Ei se "meitä köyhiä" tosin lämmitä. (Patterit lämmittää, öhöhö.) ... (...jos on varaa maksaa sähkölasku jne.)

Mielenkiintoisia kohtia artikkelista kyllä löytyi. Mm. "Köyhästi cool" -otsikon alla, heti toimittajan oman päiväkirjamerkinnän alapuolella kerrottiin kirjoittajan ottaneen selvä, kuinka pienillä rahoilla jollakin suositulla keskustelupalstalla kirjoittelevat tulevat toimeen. "Moni keskustelija kertoo pärjäävänsä 80 eurolla. Pystyy kuulemma herkuttelemaankin, jos ostaa halvinta vanilijajäätelöä ja mansikkahilloa: 'Ei aina tartte syödä sitä kalliimpaa Eldoradoa ja muuta.'" En koe sitä edes erityisen hävettävänä asiana, että minä ostin liki joka kerta sitä halvinta, ja hillot noudan Lidlistä, jos herkkuja on saatava.

Mutta on tuonne niitä klisheitäkin tungettu, jotka - surullista kyllä - taitavat ihan oikeasti olla joillekin arkipäivää. "Makaroni on edullista - ei tuorepasta vaan tavallinen sarvimakaroni. Sitä löytyy marketeista kuivatavaroiden alimmalta hyllyltä. Jos haluaa nähdä ympärillään köyhiä, kannattaa etsiä makaronihyllyn edestä, lattian rajasta. Siellä kykkii tänäänkin iäkäs mies vertailemassa kilohintoja." Vähän rumaa yleistystä, plus eiks tästä nyt saa sellaisen tekstin että siellä makaronikasojen ääressä olisi ihan hirveä ryysis? Ei sinne väijymään kannata mennä mikäli mielii "nähdä köyhiä", eiköhän ihan "tavallisetkin" ihmiset makaronia käyttele ihan yhtälailla. Vaikka onhan se makaroni edullinen tuote. Ei vaan se terveellisin vaihtoehto ja pakko munkin on myöntää, että ennemmin jättäisin ne makaronit sinne kauppojen hyllyille kuin että kantaisin kotiin ja söisin soijarouheen kanssa hyvällä ruokahalulla, om nom. Mut ei kaikilla tosiaan ole varaa valita.

Monesti poden huonoa omaatuntoa ruokavalinnoistani, enkä aina vain siksi, etten osta kotimaisia, läheltä tuotettuja vihanneksia ja kasviksia vaan että "apua maksaako tää nyt liikaa kaatuuko mun budjetti tähän". Olen opiskelija, saan opintotukea, joka on vähemmän kuin kyseisen artikkelin kirjoittaneen kuukausibudjetti ennen laskujen ja vuokranmaksua. Mieheni sentään on tällä hetkellä työelämässä kiinni, joka on kohentanut elämänlaatuamme huomattavasti, mutta pääasiallisesti toimeen tullaan sillä mihin varaa on ja herkästi ostokset kauppakassista päätyvät suoraan pannulle ja mahaan. Sit kun satunnaisesti hengaan tuttujen ja kavereiden ja randomien hiippareiden kanssa joilla on säännölliset hyvät tulot ja jotka käyvät kaupassa ilman, että laskevat ostoksiensa yhteenlaskettua hintaa kännykänsä laskurilla, suorastaan järkytyn. "Toihan maksaa ihan älyttömästi, miten se nyt sitä --- eiks se tiedä että tulis halvemmaksi ottaa tota tai tota --- miksei se ota ton sijaan vaikka tätä kun tää ajaa ihan saman asian mut tässä säästäis ihan hirveesti!" Hirveän vaikea käsittää muiden tapoja, jotka heille varmasti ovat ihan normaaleja ja arkipäiväisiä, mutta mulle ihan käsittämättömiä ylellisyyksiä. Kummasti sitä tottuu kaikkeen ja senttejäkin oppii venyttämään niin että paukkuu. Oon ollut joskus jopa aika ylpeä siitä, kuinka vähällä rahamäärällä saan ostettua ties kuinka paljon ruokaa.

(Kylläpä on ihan räävittömän surkeita kuvia taas, huh huh. No, kyllä ainakin artikkelin ulkoasusta selvän saa, eiks se riitä?-D)
Yhden aika hyvän pointin toimittaja itsekin hoksasi tehdä kirjoituksessaan: "Minun köyhäilydieettini ei perustu terveelliseen ruokaan. Kauden kasvikset ovat kalliita, euron juustohampurilainen on halpa."
Surullinen tosiasia, sentään ei roskaruokaan sorruta meidän taloudessa. Ainakaan ihan noin alleviivatussa muodossa.

Artikkelin loppupuoliskolla oman näkökulmansa asiaan kertoo oululainen yksinhuoltajaäiti, jonka vähävaraisuudella toimittaja tuntuu oikein mässäilevän. Haastateltavalla kuitenkin on myönteinen asenne tilanteeseensa, vaikka aika ankeaa luettavaa hänen artikkelissa kuvailtu elämänsä onkin. Huomasin kauhukseni ajattelevani, että onneks ei sentään ite noin alas oo tarvinnu vajota, but then again... kyllä meidän taloudessa paljon tehdään asioita samoin kuin haastateltava listaa. Kummasti se rajaa harrastemahdollisuuksia kun ei liikene kuukausibudjetista juurikaan muuhun kuin laskuihin ja ruokaan.

Kyllä mä silti koen, että elämänlaatu on kelvollinen. Tokihan sitä vois olla paremminkin, mutta ei pidä tottua liian hyvälle. Sitähän saattais vaikka ylpistyä! Kun raha ei oo se tärkein asia, sitä alkaa löytää syitä pieniin ilon ja onnen hetkiin jostain ihan muualta. Oppii arvostamaan olennaista. Hitto, tää oli varmaan klisheisintä mitä tähän mennessä olen blogiini kirjoittanut. Valintoja on tehtävä, joskus on vaan pakko jättää menemättä kun ei kerta kaikkiaan pysty laittamaan sitä extrakymppiä siihen kivaan juttuun mitä suositellaan/mihin pyydetään. Sit kun jostain tipahtaa syliin lahjakortti vaikka paikallisen teatterin näytökseen niin siitäkin osaa riemuita ihan eri tavalla kuin jos olis varaa käydä teatterissa vaikka joka viikko. No tää nyt oli ehkä vähän huono esimerkki, mutku satuin just saamaan tänään lahjakortin teatteriin ja tossa se makaa mun nenän edessä pöydällä, ni oli pakko päästä sanomaan.

Ei tämän kirjoituksen ollut tarkoitus korostaa sitä että voi voi kun ei oo rahaa tai lytätä kyseistä lehtiartikkelia täysin. Musta se oli oikeesti mielenkiintoinen kirjoitus ja tälläsen "alituloisen pummin" näkökulmasta välillä ihan hilpeäkin, kun toimittaja oli ihan hätää kärsimässä kun piti jättää saksanpähkinät ja rucolat kauppaan oivoi. Ja älkää peljätkö, oli siellä käsitelty sossut ja dyykkaamisetkin hei. Loppu toki oli aika antiklimaattinen kun toimittaja "poistui köyhyyden piiristä" - toisin kuin haastattelemansa oululainen YH-äiti, jonka tilanteelle ei edes toiveikkaasti maalailtu onnekkaita tulevaisuudennäkymiä. Anteeks jos nyt hirveesti vihastutin, tää oli vaan aihe joka herätti paljon ajatuksia ja halusin jakaa. Mielipiteitä, kokemuksia, anyone?

Ruokaa, löytöjä ja havainnointia.

Hyi sentään kun meni mullakin tovi että hoksasin mistä klikata uusi merkintäsivu auki, hehe. No, onneks kaikkeen tottuu, ehkä tähän Blogspotin uuteen ulkoasuunkin.

Jostain syystä tehnyt mieli eilisestä asti pizzaa, joten tänään sit sunnuntain kunniaksi väkersin vegepizzaa. Mun on ollut tarkoitus ostaa oluthiivahiutaleita että voisin alkaa taas kokkailla vegaanista pizzaa, mutta aina se pahuksen paketti jää sinne kauppaan... Eli juustoa päälle vaan. Vitsit että tykkään leipoa ja laittaa ruokaa, oli sit kyse ihan vain yksinkertaisesta pizzapohjasta tai vaikka jostain monimutkaisemmasta.

Oikein alkoi hävettää kun kaivoin täytteitä esille, et mistä kaikkialta maailmasta näitä on Suomeen oikein lennätetty. Ananakset oli Thaimaasta, parsa Kiinasta ja herkkusienet Alankomaista. Xtran vehnäjauhot sentään oli Suomessa tehty, huh. Pitäis edes joskus koettaa tehdä ruokaa ihan kotimaisista, läheltä tuotetuista kasviksista... Haluaisin ihan älyttömästi voida ostaa enemmän luomua ja kotimaista, että halusta ei ole puute. Pikemminkin siitä, että se on hintavaa. Oikeastaan tekis mieli koettaa kirjoittaa tästä oma aihekin jossain välissä, katsotaan.

Mut hei! Kaali on ollut tarjouksessa viime aikoina! Ostin sit sitä! En oo koskaan ostanut kaalia, enkä oo tainnut ikinä edes tehdä siitä mitään ruokaa, mutta muutama päivä sit tein! Nimittäin kaalikeittoa, jee!

Ja siitä tuli - uskokaa tai älkää - oikeesti ihan hyvää! Vaikka onhan se käsittääkseni aika laihisruoaksi luettavissa. Mutta siitä huolimatta. Jauhelihan sijaan nakkasin sekaan soijarouhetta. Tuli sen verran iso satsi, että lykkäsin pari rasiallista pakkaseenkin odottamaan niitä päiviä kun en vaan jaksa laittaa mitään ruokaa ja tekis mieli syödä jotain muutakin kuin vain leipää tai jotain opiskelijaruokaa. Sitä tosin jäi vielä jäljelle aika runsaasti ja olen kattellut tässä kaalikääryleiden ja -laatikonkin ohjetta... Jos vain jaksais tehdä, niin tekisin. En kyllä tahtois heittää ruokaa poiskaan. Raaka kaali on sellaisenaankin musta aika hyvää kuitenkin, hei. Tuli kyllä niin tätimäinen olo kun a) ostin kaalia b) tein kaalikeittoa c) tykkäsin siitä. :I Kai tää assosiaatio johtuu siitä, kun lapsena kaaliruoat oli varmaan aika monelle sellaisia inhokkiruokia ja nyt sitä sit aikuisena huomaakin et hei, täähän olikin ihan hyvää.

Muuten ruokajutut ovatkin sitten aiheuttaneet sitä ahdistusta enemmän kuin yleensä. Syön, joo, mutta kadun heti. Enkä aina vasta jälkikäteen, vaan jo syönnin aikana, usein jo ruokaa laittaessa. Turhauttavaa touhua, olis kiva tän ikäisenä osata syödä ilman mitään jälkimorkkiksia.

No joo. Kirppareilla käyminen rentouttaa, jos ahdistaa tai stressaa niin on leppoisaa käydä hypistelemässä muiden ihmisten vanhoja tavaroita. Viimeksi mukaan tarttui tämmöinen:

Ooh, se on niin kaunis ja sininen!

Kirppareilta haalin myös toisinaan tyynyjä. Kyllä, luitte oikein. Ja nimenomaan koristetyynyjä.

Maailman turhimpia kapistuksia, jotka aina asettelen illan päätteeksi sängyltä pois ja aamulla taas ladon ne tietyssä järjestyksessä takaisin paikalleen päiväpeiton päälle/sohvalle. Kai ne kivalta näyttää. Tai no, mun mielestä ainakin. Mut eihän niillä tee mitään! Linnoituksen voisin kai kyhätä sit kun niitä on monta kymmentä, tai ainakin näin eräs ystäväni ehdotti.

Uutena ostan siis melko vähän yhtikäs mitään. Tosin pari päivää sitten eksyin hiuspantaostoksille Seppälään. Sitä en löytänyt mitä lähdin hakemaan, mutta riipuksen ja kynsilakan kyllä löysin, mairittelevaan yhteishintaan 1,50e. Halpaa ko saippua!

Mä en edes tiedä mistä lähtien oon alkanut kiinnostua kynsieni lakkaamisesta... Turhaa hommaa ja näyttää hölmöltä, mut... silti! Pakko! Viimeisimmät kynsilakkafiksaationi ovat olleet harmaa, oranssi, jade sekä mattamusta. En ymmärrä.

Äh, no nyt mä ehdin jo kyllästyä tän kirjoittamiseen. No, eiköhän tässä ollu ne kaikkein olennaisimmat. Ehkä. Mahdollisesti. Kenties. No jaa, samase. Palataan!

Kissaruokaa.

Mun on pitänyt kirjoittaa tästä jo pitkään, mutta olenko saanut aikaiseksi? En. Osaltaan siihen on vaikuttanut myös se, että minkähänlaisen vastaanoton tämä saa. Todennäköisesti ei sitten minkäänlaista vastaanottoa kun muutenkin lukijakuntani on pieni ja siitä kommenttia jättävien osuus vielä minimaalisempi, joten tuskinpa tässä mitään hätää on. :'D

Minä olen siis kasvissyöjä. Olen ollut enemmän tai vähemmän lakto-ovovegetaristi jo vuodesta 2006, joskin alkuaikoina söin vielä kalaa (nykyisin en niinkään). Syyt ruokavalioni muutokseen eivät olleet millään tapaa minkäänlaisen järkytyksen aiheuttamia tai ahaa-elämyksen seurausta. Tunsin vain kasvissyöjiä ja kasvisruokavalio itsessään viehätti. Ajattelin sen olevan elimistölleni sopivampi, joten päätin lähteä sille linjalle. Vuosien saatossa kasvissyönnin aatteellisuus ja eettisyys on ehkä hieman enemmän nostanut päätään, mutta kyllä mä esim. vannoutuneiden vegaanien ja monien kasvissyöjienkin seurassa tunnen itseni hyvin tekopyhäksi, kun kuuntelee miten dramaattisesti heidän elämänsä on muuttunut automaattisesti paremmaksi kuin muiden kanssatallaajien sen myötä, kun tämä kyseinen henkilö lopetti eläinkunnan tuotteiden käyttämisen. Tavallaan vähättelenkin omaa kasvisruokavaliotani monesti, että enhän minä nyt niin vakavastiotettava ole, no jaa, voiko minua nyt vegetaristiksi millään tapaa sanoa... Vaikka olenhan minä.

KUITENKIN. Meillä on kotona - kuten kaikki varmasti hyvin tietävät - kaksi kissaa. Kissathan ovat tunnetusti lihansyöjiä. En ole koskaan käsittänyt niitä HC-vegaaneja, jotka hankkivat lemmikikseen lihansyöjän ja sitten tuputtavat näille koira- tai kissaparoille vegaanista lemmikkimuonaa - kyllä näitäkin tyyppejä löytyy - ihan vain siksi, koska oma elämänkatsomus on sen mukainen. Eiks sitä lasketa eläinrääkkäykseksi? Minusta eläimen tulee saada syödä juuri sitä, mikä on sen elimistölle parasta. Meillä kissat siis syövät raakaa lihaa. Jos lemmikin on hankkinut, tulee siitä myös huolehtia parhain mahdollisin keinoin.

Vili ja Viski ovat ikäänkuin "pelastuskissoja", aka ne ovat molemmat syntymänsä jälkeen käyneet yhdessä tai kahdessa kodissa ennen meille saapumistaan. (Vilkaiskaa Lemmikkipalsta Apula, josta molemmat maukunakit siis ovat aikoinaan löytyneet!) Eräs vannoutunut kasvissyöjätuttavani tuntui vihastuvan ajatuksesta, että joku kasvissyöjä saattaisi hankkia kotiinsa kalliin rotulemmikin ja sitten kantaa tälle selkä vääränään sapuskaa lihatiskiltä, mutta jostain syystä pelastuslemmikit saivat tämän anteeksi. Siitä viis mistä lemmikki on kotoisin ja kuinka paljon se on maksanut (oikeastaan tästäkin minulla toki olisi mielipide, heh, mutta pidän sen kuitenkin itselläni), jos lemmikki on tullut jo hankittua tulisi siitä huolehtia kaikesta huolimatta kaikkein parhaimmalla mahdollisella tavalla. Olin lueskellut kissojen raakaruokinnasta jo aikaa sitten ensin täältä ja sitten sitä kautta löytyneestä linkistä, mutta todellinen pysäyttävä kokemus oli, kun Vinyylillä ilmeni virtsateissä huonosta ruokavaliosta seurannut tukos. Reppana viipyi eläinklinikalla tiputuksessa kuutisen tuntia, jonka aikana tukos huuhdottiin auki ja raasu sai asianmukaisen kipu- ja antibioottilääkityksen. Sen jälkeen olemme yrittäneet kovasti skarpata maukunakkien ruokailupuolen kanssa.

Nykyisin kissojemme ruokavalio koostuu lähinnä raa'asta lihasta, keitetystä seidistä, satunnaisesti sisäelimistä&raa'asta kalasta sekä kuivanaksuista, joista niistäkin tuli aikoinaan otettua selvää ja tarkasti... Ikävä kyllä Vinyylin ongelmana tuntuu olevan ainainen nirsous, joka sekin jo itsessään rajoittaa hänen ruokavaliotaan. Viski sen sijaan onneksi söisi melkein mitä vain.

Silti kissojemme nykyinen ruokavalio ei vastaa läheskään sitä, mitä se luonnonmukaisuudessaan parhaimmillaan saattaisi olla, mutta siihen tähdätään kovasti. Hiljakseen olen myös pääsemässä eroon siitä ajatuksesta, että olen jotenkin tekopyhä kasvissyöjä, kun ostan kissoilleni raakaa lihaa ravinnoksi. Enhän minä sitä itse syö kuitenkaan, ja ne eniten käsitellyt lihatuotteet - mm. jauheliha - jäävät kuitenkin tiskille. Harmittaa silti, etten juurikaan tiedä kotimaisen lihan matkasta sinne kaupan lihatiskille, sen eettisyydestä tai muustakaan yhtään mitään. Hävettää oikein oma tietämättömyys. Mutta siihen asti minulle tärkeintä on kissojen hyvinvointi, ajattelivatpa HC-vegaanit ja elämäntapakasvissyöjät sitten mitä tahansa.

Pakko mainita loppuun vielä, että Viski (joka täytti juuri noin niinkuin epävirallisesti 15.9. 1-vuotta!) kun on vielä kasvava lapsi ja sen maha tuntuu pohjattomalta, söisi kyllä ihan kaiken ja enemmänkin minkä nenänsä eteen saa... Siksi joudummekin ruokkkimaan pojat erikseen, ettei pieni tuhoeläimemme säntää tyhjentämään Vilinkin kipon parempiin suihin. Ylläoleva kuva esittää muka-kyllästynyttä Viskiä vartiopaikaltaan keittiön ovensuusta samalla, kun Vili paraikaa kuvan ulkopuolella nassuttaa omaa ateriaansa.

Mitenkäs muut kissaihmiset? Ajatuksia, mielipiteitä? Älkää nyt sentään täysin tyrmätkö, tämä on minun (sekava) mielipiteeni asiasta ja maailmaanhan niitä mahtuu monia!

Elo-syyskuun taite, oon ikäloppu jne.

Öhöhö, oonpas huono taas ja laiminlöin blogiani. Voin vetäistä tekosyyksi vaikka sen, et ku on ollu niin paljon kaikkee!

29.8. vanhenin taas vuodella ja se oli sellanen shokki et piti vähän aikaa järkytystä sulatella. Onnittelukortit ja synttärilahjat lievensivät tätä alati lähenevää kolmenkympin kriisiä, joten selvisin siitä ilman pakottavaa tarvetta ostaa moottoripyörä tai harkita silareiden ottoa.

Spyrre nakkasi meikää postitse neulahuovutetulla zombiekissalla, hyllyssä hyvältä näyttävällä mykkäelokuvaboxilla sekä tarpeeseen tullella piirrustustussilla. (Hävytön mainos: Spyrren muita huikeita huovutuksia sekä muuta taidetta löytyy täältä. Häikäistykäätten!)

Koska kuitenkin oon jo hyvin liki täti-ikää niin asianmukaisesti toinen ystävä muisti mua Salkkari-dvd:llä, sekä muutamalla energiajuomatölkillisellä jotten simahtaisi kesken Salkkarimaratonin. Mieheni mun sen sijaan meni ja hankki mulle tatuointisetin, hävytön!-) Vielä en ole ehtinyt sitä korkata. Vielä.

Juuri parahiksi myös synttäreideni kunniaksi mulla alkoi koulu!

Tästä se yliopistoura urkenee. No ei ehkä ihan niin moitteettomasti alkanut tämä, kun kuitenkin aloitin ensimmäistä kertaa käytössä olevassa koulutusohjelmassa niin tuntuu, ettei oikein henkilökuntakaan ole osannut vastata riittävän tyhjentävästi kysymyksiin. Moni asia on täytynyt tehdä - ja tod.näk. tulen vielä tekemään jatkossakin - erehdyksen kautta, mutta eiköhän sitä henkiin jäädä. Kurssit eivät ole vielä edes kunnolla alkaneet ja esim. kaksi vapaapäivää keskellä viikkoa ovat aiheuttaneet enemmänkin turhautumista kuin ilahtuneisuutta. Hirveästi on infoa jaeltu, mutta sekin on esitetty meille fukseille niin sekavasti ettei tästä yliopistoon pääsystä ole oikein osannut iloita asianmukaisesti. Harmaita hiuksia aiheuttaa myös syyslukukaudella kerääntyvien opintopisteiden vähyys, ruotsin kertauskurssi sekä se, kuinka perhanan vaikeaksi kursseille ilmoittautuminen on tehty. Kaksi (tai oikeastaan kolme) erillistä ohjelmaa, oikeesti? Lohtua on tuonut huikea tuutori, joka korvaa ajoittaisen asioista tietämättömyyden hyvällä huumorilla ja ryhmähengen nostatuksella, sekä tää meidän kymmenen hengen fuksiryhmä, jota em. tuutori, noh, tuutoroi. Että eiköhän tää tästä vielä iloksi käänny.

En nyt aio tehdä minkäänlaisia vakaita lupauksia siitä että koska päivitän seuraavan kerran. Kahtotaan ny. Sentään joku raasu oli eksynyt lukijalistalle tässä päivitystaukoni aikana, tervetuloa vaan! Jotta uusi lukija onnistutaan säikäyttämään saman tien pois, kas tässäpä tuore kuva allekirjoittaneesta. Kattokaa tota tukkaa, miten se on päässy venähtämään noin pitkäksi?

Ninja-edit: Oho, meinasin ihan unohtaa. Pari viikkoa sit meillä hajos telkkari. Ei se ihan itsestään hajonnut, vaan sen päälle tipahti seinältä hylly. Eikä se hyllykään ihan itsestään sieltä seinältä tipahtanut, vaan kun sille lisättiin äkisti painoa sen verran, ettei se enää pysynyt siinä.
Vinkki 1: minä tai mieheni emme lisänneet painoa.
Vinkki 2:

Syyllinen noin pari viikkoa tapahtuneen jälkeen. Siinä hän tyytyväisenä köllöttää, autuaan ymmärtämättömänä lisäkustannuksista joita pienellä viattomalla korkeushyppyharjoituksellaan henkilökunnalleen aiheutti.

Vahingosta viisastuneena siirsimme tv-tason pois hyllyjen alta.

Ei ehkä mielellään koeta samaa uudelleen. Saattais ehkä mennä kissa vaihtoon tv:n sijaan. (No ei menis kyllä, just kidding.)

Epätarkka kuva uudesta töllöttimestä, mutta mitäpä nähtävää noissa on. Samannäköinen yksilö se on kuin edellinenkin, paitsi että isompi. Hirveen tarkka kuva, näkyy jokaikinen ihohuokonen Ismo Laitelan nenästä. :F