Let it snow, let it snow, let it snow.

Mua huvittaa kun Facebookissa kaverilistani on jakautunut selkeästi kahteen eri leiriin:
1. Ne, jotka hihkuvat onnessaan kuinka sataa lunta (itsehän kuulun tähän ryhmään)
2. Ne, jotka kokevat tarpeelliseksi jupista tilapäivitykseen sitä, kuinka turhalta tuntuu että kaikki hihkuvat/kertovat säätilasta.
Joo, onhan se pöljää, nykyisin ei tunnu tarvitsevan edes katsoa ikkunasta ulos kun voi vaan klikata itsensä feispuukkiin tsekkaamaan säätilan, mut silti. Let the kids have their fun! (Eniten mua ehkä ärsyttää kuitenkin ne, jotka ruikuttavat säätilatilapäivitysten tarpeettomuudesta tekemällä siitä oman tilapäivityksen tai postaavat jonkun mukahauskan kuvan liittyen siihen, kuinka FB-tilin tarkastamalla on selvillä säätilasta. Duuuuuudes.)

That being said; EILEN SATOI LISÄÄ LUNTA JEE!

Oon luvattoman innoissani siitä (se tosin ei näy kuvasta), koska enpä ole hetkeen asunut kaupungissa jossa olis viikon sisään satanut kahteen kertaan lunta näin varhaisessa vaiheessa vuotta. Odotin ihan valehtelematta ensilumen satavan vasta joskus jouluna.

Eilen illalla näytti vielä talviselta ja valkoiselta, tänäaamuna maassa oli vaan märkää loskaa ja harmaalta taivaalta tuiskutti lisää räntää. Hyi. No, kyl se talvi sielt viel tulee.

Tänään puhuttiin spoken English -tunnilla lisää genderlectseistä, niinku eilenkin. Hiton mielenkiintoinen aihe, vaikken oikein osaakaan sanoa siihen juurikaan mitään. Jotenkin sitä pitää niin itsestäänselvänä niitä asioita mitä naiset puhuessaan viljelee, äänensävyjä, aiheita, sanavalintoja, ettei niitä kysyttäessä oikein osaa erikseen erotella. Tunnilla on selkeä akkavalta, et miesten puoli jää väkisinkin vähän pimentoon (poikaparat ei saa suunvuoroa, kun naisopiskelijat keskeyttää jo opettajaakin...) ja lopulta tyydyn vain pohtimaan esimerkkejä omasta elämästäni. Toki aiheesta on myös senkin puolesta hankala keskustella rakentavasti, kun on nää asiat kuitenkin tapauskohtaisia ja nojaavat varsin usein yleistyksiin ("some women = all women"), mutta ei se silti kiinnostavuudesta ole pois. Naiset juoruaa enemmän, miehet latelee vähemmän kohteliaisuuksia. Kiroileminen tuntuu yleistyneen etenkin nuorten naisten keskuudessa, mut sekin lienee hyvin pitkälti tilanne- ja sukupolvisidonnaista. Kuinka monen mummu kiroilee ku merimies? Ei mun ainakaan. Luokkakaverin mummo kuulemma kiroilee.

Kismittää et meen ihan jäihin kun pitäis keskustella englanniksi. No joo, olihan tää kieltämättä vähän sellainen aihekin, josta mun olis ollut vaikea puhua suomeksikin, mutta on se silti nihkeetä kun ei uskalla avata suutaan siks, kun on epävarma. Kieltämättä koen että olisin vähän ensimmäisestä kerrasta rohkaistunut, mutta kun se ei riitä! Kurssi on muutenkin mieluinen ja loppuesseekin vaikuttaa mielenkiintoiselta, mut sit oon niin pöljä et oon innoissani sadasta muustakin asiasta.

... kuten NaNoWriMosta. Se starttaa ylihuomenna. Puoliltaöin. Arvatkaa vaan meinaanko saada kirjoitettua ensimmäiset rivit jo heti silloin. KYLLÄ. Sen sijaan et keskittyisin asiallisesti ja vastuuntuntoisesti enemmänkin koulujuttuihin, ni enkös mä raapustele koulussa kahvilassa keskellä yötä muistiinpanoja tulevaa NaNoa varten... Mitä lähemmäs NaNo tulee, sitä enemmän asiasta innostun. Sitä enemmän oon kauhuissani. Apua. Mutku jee! Oon alkanut nähdä koko kirjoittamisurakan jo ihan eri vinkkelistä. Äkkiä se on saanut lisää painoa kontolleen ja sormet syyhyää päästä naputtelemaan. Viime päivinä oon pohtinut kirjoittamista ihan ammattinakin, ja vaikka se onkin vähän sellaisella "hehe mitä jos" -asteella, niin samaan aikaan pieni ääni pääni sisällä kiljuu että "GO FOR IT, HALUUT KUMMINKIN KIRJAILIJAKSI". Tää on taas näitä mun lapsellisia unelmia, joita pystyn tarkastella sivummalta ihan järkevästi ajatellen, mutta joita lähden kuitenkin tavoittelemaan en sen takia, että se jotenkin edistäis mun elintasoa, vaan siksi, koska tiedän sen tekevän mut onnelliseksi. No joo. Palataan asiaan ekojen NaNoMo-päivien jälkeen...

SUNNUNTAINA olin synttärikahveella J:n kanssa! J täytti vuosia, huisin paljon onnea vielä! Vitsit miten iloiseksi tulin siitä kun näin, että synttärilahja kelpas ja oli mieluinen.

Voitte arvata et diggaan joulusta, koska lahjojen antaminen = tuhat kertaa antoisampaa kuin lahjojen saaminen.

Tulin äkkiä ajatelleeksi, että vilautinko mä missään välissä täällä tuota viimeisintä musteannostani? Enkö? No, nyt tulee:

Koskahan tuo käytiin, hmm... Ehkä lokakuun alussa? Kai? Apua. Unohdan välillä itekin että se on "uus", koska se on niin... samankaltainen oikean käden kanssa. Nyt mulla on mätsäävä pari näitä, jotenkin paljon tasapainoisempi olo kun kumpaakin käpälää koristaa samanlainen fontti.

Noi tatuoinnit on sellainen teema muutenkin, josta mieluusti kirjoittelisin joskus lisää. On multa joskus pyydettykin ihan että esittelisin tatuointejani, mutta vierastan vähän tehdä sitä. Häpeäntunteesta ei ole kysymys, ei, koska rakastan joka ikistä kuvaa kehossani. Jotenkin se tuntuis vaan niin itsensäpaljastamiselta (plus tiedän erään joka laittaisi nuhtelevaa/vihaista kommenttia FaceBookissa/tekstiviestitse heti ko. merkinnän lukaistuaan...), etten mä ehkä ainakaan ihan vielä siihen ole valmis. En tiedä olenko koskaan. No, ehkä mä joskus voisin muutaman rivin aiheesta kirjoitella, mahdollisten kuvien kera... tai jotain.

Olikohan mulla vielä jotain. Niin joo, tää:

Aaahhahhahhaaa peilikuva jessss. En oikeesti käsitä näidenkään funktiota. Ja kai nyt kaikki varmasti oivaltavat, että tää on tämmöstä itseironiaa, yes?

Joo. Palataan.

Aika hyvä päivä.

Eilen oli hyvä päivä. Ei ehkä vielä silloin kun meikkasin ja pukeuduin ja koetin keksiä tapaa napata hyvää asukuvaa jonka jälkeen turhauduin koko asukuvaideaan ja pähkäilin tovin että mikä niiden funktio ylipäätään on ja miksei porukka voi ottaa kuvia asuistaan vaikka siten, että levittää ne sängylle, että siinä olis. No, ehkä ne vaan ei ole mun juttu. Muutaman suht' järkevän pärstäkuvan sain napattua, tai ainakaan ne ei vielä tänäänkään aiheuta turhautumisefektiä, joten. Joo.

Sit kissat tuli pyörimään häiritsevästi siihen ikkunalaudalle (ks. kaksi ensimmäistä kuvaa) ja päätin lopettaa.

Mutta! Päivän paras juttu nro 1: mulla alkoi filosofian peruskurssi! Oikeastaan se alkoi jo maanantaina, mutten pääse maanantain luennoille, joten torstai it is. Voi hitto miten rakastan filosofiaa... Tuntui siltä kuin olis palannut vanhan rakkaan ystävän luokse. Oikeastaan mulla on vähän huono omatuntokin ollut filosofian laiminlyönnistä, en ole lukenut muutamaan vuoteen enää filosofiaa, mutta se kipinä ja kaipuu on kyllä säilynyt. Mutta nyt sit viimein! Rakastuin silmittömästi filosofiaan lukiossa heti ekalla kurssilla ja siitä eteenpäin se on ollut mulle suoranainen intohimo (joka tosin paikoin unohtuu hetkeksi muiden kiinnostuksenkohteiden alle mutta joka aina palaa ykkösasemaansa takaisin ennemmin tai myöhemmin). Lukion jälkeen mä jopa harkitsin vakavissani hakeutuvani opiskelemaan filosofiaa yliopistoon, mutta hautasin sen ajatuksen sittemmin, sillä a) hemmetin haastavaa päästä sisälle b) mitä mä muka sit työkseni tekisin? c) pelkään innostuksen nuupahtavan kun siitä olisi tullut "pakollista". (Tosin nyt harkitsen vakavissani lukevani filosofiaa sivuaineena... hehe.)

En oikeastaan ole edes varma kuinka selittäisin tämän valtavan kiinnostukseni filosofiaa kohtaan... Eniten minua kai kiehtoo kaikki se ajattelu. Olen luonnostani taipuvainen ylianalysointiin ja asioiden turhankinpäiväiseen pyörittelyyn mielessäni, jonka seurauksena usein moni asia on paistunutpaisunut aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin ja aiheuttanut milloin minkäkinlaisia ongelmatilanteita. Filosofiaa lukiessa saan ikään kuin suunnattua tämän "turhanpäiväisen" ajatusenergian johonkin "turhaan ja tarpeettomaan" ja, uskokaa tai älkää, musta on ollut aina tosi antoisaa ajatella olemista ja varmaa tietoa yms. Näin äkkiseltään voisin sanoa "suosikkifilosofeikseni" Immanuel Kantin, René Descartesin sekä Jean-Paul Sartren, sekä onhan noita pari muutakin teoriaa jotka ovat kutkuttaneet hykerryttävällä tapaa aivonystyröitäni... joo.

Päivän paras juttu nro 2: Filosofian tunnin loputtuani astuin ulos Fabriikista tähän maisemaan:

Ensilumi aaaaaaaa! Mun teki mieli hihkua samassa hississä alas matkustaneille tyypeille että kattokaa, eiks oo ihanaa, mut en sit kehdannut. Sen sijaan jäin tyhmänä hymyillen fiilistelemään kieltämättä hieman loskaisia haituvia keskelle katua.

Toki se ihanainen lumisade laantui sitten melko nopeasti, mutta silti. Aijettä. En käsitä tätä lapsenmielistä intoa joka mut aina loppusyksystä valtaa kun lunta satelee ensimmäisiä kertoja. Sit, kun lunta on ollut maassa jo kuukauden kaks ja pakkasta on sellaiset parikyt astetta miinusta en ookaan enää niin innoissani. Go figure.

Sekavanlaista.

Musta tuntuu tuota ylläolevaa kuvaa katsoessa että olen taantumassa takaisin siksi kymmenvuotiaaksi tytöksi, joka vältteli kameraa. Äidillä on kotona läjäkaupalla valokuvia joissa meikätyttö on haudannut kasvonsa käsiinsä tai murjottaa jossain sivussa pahantuulisena kun en halunnut tulla kuvatuksi syystä X. Nykyisin jos aviomies koettaa räpsäistä kuvan ja huomaan sen, reaktioni on kutakuinkin tuota luokkaa: piiloon! Jotenkin olen ihan satavarma ettei musta saa otettua minkäänlaisia edustuksellisia kuvia, että parempi vain piileskellä. Noh.

Kotiuduin Rajamäki-reissusta maanantai-iltana ja vitsit miten turvaisa olo olikaan palata kotiin kissojen ja miehen luo. Pakko myöntää että oon ollut ihan superahdistunut jo useamman kuukauden, enkä oikein tiedä edes mistä se johtuu. Mies on saanut tästä kärsiä ehkä eniten, plus äiti, jolle mun on hankala vastata edes puhelimeen... Oon oikeastaan jo pidemmän aikaa harkinnut ahdistuslääkkeiden syömisen jatkamista, mutten saa aikaiseksi käytyä apteekissa nyt, kun reseptikin on vielä voimassa, eh, kuukauden? Oon aina ollut aika lääkevastainen, ja vähän kuin puolivahingossa viime keväänä lopetin nappien popsimisen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna olihan se ihan hiton tyhmää kun kerran pillerit olotilaa jeesasikin. Vaikka asiat ovatkin päällisin puolin elämässäni kunnossa (mulla on rakastava aviomies, kiva koti kivassa kaupungissa, opiskelupaikka jne.), tuntuu arki silti melko kaoottiselta. Kynnys poistua kotoa tuntuu kasvavan päivä päivältä ja otan paineita ulkonäöstäni: voinko lähteä tämän näköisenä, apua, pakko meikata vielä, entä jos mä kuitenkin vaihdan paidan, voinko laittaa tämän päälle vai ajatteleekohan kaikki sit että oon hirveä pyrkyri. Viikonloppuna ystävän luona olin ahdistunut ihmissuhteista ja ystävistäni ja stressaan jo valmiiksi tulevaa. Välistä olin ihan itkuakin tuhertamassa kun kelasin, että olen varmaan joku hirvein ihminen koskaan ja voi näitä ihmisparkoja jotka ovat saaneet minut riesakseen elämiinsä. Usein mulla on olo kuin olisin tulossa hulluksi, eikä se ole mikään erityisen kiva olotila. Jotenkin mulle on vahvistunut se, että todella moni konflikti- ja ongelmatilanne elämässäni johtuu hyvin pitkälti siitä, etten kerta kaikkiaan tiedä kuka olen tai mitä haluan ja heijastelen sitä sit syyllistämällä muita. No, oli miten oli, takertunen opiskelijaterveydenhuollon tarjoamiin ilmaisiin psykologikäynteihin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen heti kun siihen tilaisuus tarjoutuu, eihän tästä muuten mitään tule.

Nyt kun henkilökohtainen ahdistusangsti on saatu pois tieltä (anteeksi siitä) voisin kertoa muutamia kivoja juttuja lokakuun ajalta.

Kissat tietty. Toki noihin hermo menee kun molemmat kiljuu vuoronperään aamuyöllä milloin mistäkin syystä, mutta en mä silti niistä luopuisi. Reissussakin oli aivan järjetön ikävä maukumaakareita, huoh.

Viiksijuomapeli. Joku hauskin ja helpoin systeemi ikinä: leikkaa paperista/kartongista viikset, länttää ne esim. sinitarralla töllöttimeen kiinni, laita filmi pyörimään ja joka kerta kun karvat osuu kohdalleen, ota hörppy.

Avoimen yliopiston kiinankurssi. Hiton vaikeaa, mutta hiton mielenkiintoista. Toki tänään tietty sit stressaa, kun viime viikolla opettaja uhkaili pitävänsä pienen testin niistä yksinkertaisimmista yleishyödyllisistä lausahduksista ja toivotuksista, että joo, ahdistus nosti päätään taas niin valtaisasti että saattaa jäädä tämän päivän tunnille osallistuminen välistä, ehehe. Vastuullista aikuista käytöstä. MUTTA PARAS KURSSI SILTI IKINÄ. Jos opin mandariinikiinan alkeet, opin mitä vaan. (Esim. venäjää, jonka alkeiskurssille en tänäsyksynä päässyt, mutta jonne aion ujuttautua heti kuin mahdollista.)

Yllätyskynttiläillallinen. Aviomies hemmotteli yks ilta, oli sanonut laittavansa soijarouhemakaronilaatikkoa ja kun tulin kotiin se olikin hups vaan kattanut pöydän nätisti, tehnyt salaatin ja rehannut vinyylisoittimen keittiöön soittamaan Louis Armstrongia. Häkellys oli suuri ja jäi harmittaan etten osannut osoittaa arvostusta tätä elettä kohtaan niin paljon kuin mitä se olisi ansainnut... Kattokaa nyt, se oli juustosta askarrellut sydämiäkin!

Niin joo, ja tuossa kuun alkupuolella kun oli niinkin huomionarvoinen merkkipäivä kuin nimipäiväni, mies silloinkin viitsi muistaa ja huomioida. Kotiin päästyäni läppärillä odotti suklaapatukka ja korkkaamaton röökiaski. Toki vasta sen jälkeen selvisi, että mies oli tullut mua yliopistolle vastaan tuodakseen sateenvarjon, kun ulkona satoi ja autokyytini oli peruuntunut (jonka tilalle olin saanut sitten uuden kyydin ja josta unohdin miehelle mainita...), eli kiskoin kumpparit jalkaan ja lähdin miestäni vastaan, joka oli tullut minua vastaan, hehe. Joskus ruikutin sille siitä, kuinka ei ikinä käydä kävelyillä. No, silloin käytiin. Vaikkakin vesisateessa. Mut somin ele ikinä, ei kukaan ole koskaan sateeseen lähtenyt tarpomaan tuodakseen mulle sateenvarjon, oih.

Viikonloppuna onnistuin sitten myös koukuttumaan Fallen Londoniin, eh... Kiitokset vain Spyrrelle tästä. :'D Niin kivaa, ja niin tajuttoman turhaa ettei mitään rajaa. En sano siitä sen enempää, tutustukaa jos kiinnostaa, haha.

Ja viimeisenä joskaan ei vähäisimpänä...

NYT MÄ TEEN SEN. Rekisteröidyin NaNoWriMoon VIIMEINKIN, enhän mä ole sitä miettinyt kuin jo... mitä, kuusi, seitsemän vai peräti jopa kahdeksan vuotta? Kauhunsekaisella innostuksella odotan marraskuuta. Toki olisin voinut valita aloitusvuoteni hieman paremmin sen sijaan että ensimmäisenä yliopistovuotenani päätän ryhtyä moiseen, mutta hei. Järjellä ajattelu ei koskaan ole ollut vahvuuksiani. Runsaasti ideoita muhii jo mielessä, vois vielä vitkastella koulujuttujen suhteen ja sen sijaan raapustaa aatteita ja suunnitelmia Nanovellia varten paperille. Onks teistä kukaan osallistumassa, onko kukaan edes koskaan harkinnut? Jos koskaan on haaveillut oman kirjan kirjoittamisesta, niin tässä on sille oiva tilaisuus! Mitään mestariteosta ei ole tarkoitus raapustaa, mutta kuten eräs vanha taidekouluystävä asian ilmaisi, niin hyvän ensivedoksen omasta ekasta romaanista voi hyvinkin saada aikaan. (Muita kannustavia juttuja ko. ystävän tumblrissa, lukekaa!)

Unisieppareita pihapajussa.

Intouduttiin sitten ystävän kanssa sunnuntai-päivän ratoksi askartelemaan unensieppareita. Kumpikaan ei ollut tainnut aiemmin edes kokeilla moisen tekoa vaikka ohjeita on kyllä tarjolla, mutta nyt sitten tuli sellainen innostus että pakkohan sitä oli noudattaa. Ohjeina käyttelimme yhtä ystävän kirjaa, sekä tätä blogimerkintää jonka joskus jostain olin löytänyt. Ympäripyöreää infoa unisieppareista voi lukea täältä.

Tämä yläpuolella oleva on ystävän tekemä ja ahhh miten kaunis! Saa omani näyttämään surkeilta rääpellyksiltä, haha.

Sellaista. Oli kyllä leppoisaa puuhaa, jatkanen noiden tehtailua kotonakin, vaikkei kaikille käyttöä löytyisikään. Löytyykö lukijoiltani kotoa unisieppareita, uskotteko niihin, ovatko rumia ja kamalia vai kivoja sisustuselementtejä (siis yleensä, eivät nämä yksilöt!)?

Rei-rei-reissaamaan!

Eilen kävi näin:

Rajamäki, pulleita kissoja ja kauhuleffoja hyvässä seurassa. Loving it!

P.S. Terveisiä kotiin kolmelle komealle kollilleni. ♥

Still can't believe it.

Ohohups, mitenkäs nuo päivät pääsivätkin vierähtämään noin nopeasti. Edellisestä päivityksestäkin on jo kevyesti yli viikko, vaikka minä niin vakaasti olin päättänyt pitää päivitysvälit pieninä. Noo...

Täällon ollut aivan järkyttävä syyssää viimeaikoina. Sit parina satunnaisena päivänä on sattunut olemaan aurinkoista ja kirkasta ja se on heti tehnyt kaikesta vesisateesta ja harmaudesta sietämisen arvoista. Mä rakastan ihan älyttömästi selkeisiä ja aurinkoisia syyspäiviä, en tiedä mitään parempaa, ahh.

Oon viime aikoina törmännyt useammassakin blogissa opiskeluaiheeseen ja olen mä muutenkin miettinyt aiheesta kirjoittamisesta. Nykyisin vain tuppaa käymään niin, että unohdun pohtimaan aihetta itsekseni ja sit se päivittäminen herkästi jää täysin, kun olen niin varma, ettei mulla ole kuitenkaan mitään fiksua sanottavaa aiheesta. Lisäks mua vähän jännittää kun linkkasin blogini päivitykset näkymään reaaliaikaisesti FB-tiliini ja sitä kautta uudet opiskelijakaverinikin pääsevät tätä vilkuilemaan, apua. No, ehkä ne ei mua ihan hirveän typeränä pidä vaikka oonkin salaa wannabe-bloggaaja.

Jos jollekulle on jäänyt vielä epäselväksi, niin olen siis 28-vuotias ja aloitin tänä syksynä opinnot yliopistossa. Tämän mainitsen siksi, että luin juuri tänä aamuna yhdestä blogista kirjoittajan pohdintoja opiskeluiästä, että koska on liian vanha opiskelemaan jne. Tottahan se on, että yleisoletuksena moni etenee suoraviivaisesti peruskoulusta joko ammatillisten opintojen pariin tai lukioon, ja sieltä vielä korkeakoulututkintoihin, jonka jälkeen valmistutaan hyvissä ajoin ennen kolmenkympin kriisiä ammattiin ja työllistytään, mutta ei kukaan voi väittää etteikö opintojen aloittaminen vanhemmalla iällä olisi ihan yhtä hyväksyttävää. Ei kenties niin yleistä, muttei Oikeasti Aikuisten näkeminen kouluilla ole mikään mahdottomuuskaan. Ehkä joku ei vain ole heti teininä tiennyt mitä haluaa "isona" tehdä, ehkä joku vanhemmalla iällä haluaa jatkaa opintojaan tai opiskella itselleen täysin uuden ammatin?

Ei käy kieltäminen, ettenkö minäkin olisi useammin kuin kahdesti murehtinut "korkeaa ikääni" ja sitä, kuinka en vieläkään ole tukevasti kiinni työelämässä vaan tunnun ajautuvan opiskelijaelämään aina vain uudestaan ja uudestaan. En ole ylpeä useammastakin keskeytyneestä opiskelusuorituksestani, mutta en myöskään kadu mitään: opiskelu ei ole koskaan hyödytöntä, vaikkei siitä olisikaan näyttää mustaa valkoisella. Kokemukset ovat aina enemmän tai vähemmän hyödyksi ja saattavat tulla tarpeeseen monillakin eri elämänaloilla. (Kiitos, äiti, kun laitoit minut 2002 talouskouluun - vaikkei se mihinkään valmistanutkaan, niin hurjan paljon hyötyä siitä koulusta kyllä on ollut!) Lukioon ajauduin 22-vuotiaana syyslukukaudella 2006. Tiedän, etten olisi ikimaailmassa yläasteikäisenä ollut lainkaan motivoitunut kaikkeen siihen pänttäämiseen, joten oli hyvä, että kävin sen vasta vanhempana. Lukio osoittautui parhaimmaksi päätöksekseni ikinä. Rakastin sitä pänttäämistä ja uuden oppimista. Vaikkei ylioppilastutkinto itsessään olekaan parantanut töidensaantimahdollisuuksiani, on se minulle silti iso merkkipaalu elämässäni: minä tein sen, valmistuin (ja hankin samalla yleishyödyllistä sivistystä).! Samalla tuo lukiosuoritukseni avasi ovet korkeakouluihin, jonkalaiseen pääsystä olen haaveillut valmistumisestani saakka, eli keväästä 2008.

Nyt, tänäpäivänä, olen yliopisto-opiskelija. Siis mitä! Minä?! Mun on oikeasti ihan käsittämättömän vaikea vieläkään ymmärtää sitä. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, miten huonosti suhtaudun pettymyksiin, haha. Haettuani mm. Turun ja Jyväskylän yliopistoihin huonoin tuloksin (ja huonoin valmistautumisin, haa!) olin alkanut suhtautua yliopistouraan jonkinlaisena saavuttamattomana haaveena. No olishan se hienoa jos pääsis, mut en mä kyllä ikinä... Vaasaan muutettuamme koin jotenkin rohkaistuneeni ja pänttäsin parhaiden kykyjeni mukaan pääsykokeisiin samalla ikäänkuin hokien itselleni että jos en NYT pääse niin en sitten koskaan. Hyväksymiskirjeen saatuani taisin oikeastikin itkeä tillittää vähän, olin melkoisen järkyttynytkin siitä, että muka tosissaan minut jonnekin olisi huolittu... Näin kuitenkin kävi, ja mun on vieläkin vain vaikea uskoa sitä, vaikka koulua on takana jo ööh melkein kaksi kuukautta. En tiedä olisiko mun pitänyt onnistua luomaan jonkinlainen yliopisto-opiskelijaidentiteetti itselleni (haha, tuskin) opintojen alkamisen myötä, mutta mun on edelleen hankala mieltää itseäni korkeakouluopiskelijaksi. Niin kauan kuitenkin olin iskostanut päähäni etten ole riittävän fiksu tai yritteliäs tai tarpeeksi yhtään MITÄÄN.

Mä ihan totta rakastan tota yliopistossa opiskelua. Totta kai monet asiat heittää häränpyllyä (mm. tiedonvälitys/informaatiotulva -yhtälö ei ihan kulje käsi kädessä toivotulla tapaa...), mutta yli kaiken sen siltikin hohtelee lapsenomainen innostuneisuuteni ja ymmyrkäisyyteni. Motivaatio, check! Opiskeluhalu, check! Opiskelutekniikat, öh... no, työn alla. Yrityksestä ei ainakaan ole pulaa, enkä mä ainakaan vielä ole yhdestäkään deadlinesta myöhästynyt. Toki voi olla niinkin, että nyt vasta opinnot ovat vielä ihan alkuvaiheessa ja todellinen työmäärä onkin sit niin raskas ja valtava että ihan hukun sen alle, mutta jostain syystä silti usko omaan motivaatioon ja viitseliäisyyteen on valtava.

Vaikka olenkin oletettua yliopisto-opiskelijoiden keski-ikää ylempänä niin enpä minä kai juurikaan erotu ainakaan ulkonäköni puolesta massasta. Vaasan ylioppilaslehden numerossa 5/2012 Sanottavaa -palstalla oli epämääräisen huvittava juttu siitä, kuinka "Tiedekunta määrittää naisen roolin". Humanistisen alan naisopiskelijoista sanottiin seuraavaa:
"Humanistitytöt eivät ole suosittuja, koska heidän edustamalleen naisellisuudelle ei ole kysyntää. Asian voi ilmaista myös kylteritytön sanakirjalla: outo goottirokkari, lapsellinen hippi, WoW-nörtti, tylsä pinko tai lesboepäilty. Humanistitytöt ovat ainoa ryhmä, joka ei pelkää oudoissa paikoissa sijaitsevien tatuointien vaikutusta työhaastattelussa. Humanistitytöt eivät valmistu Vaasan yliopistosta miksikään, joten he koittavat valmistua lähinnä alkoholisteiksi." (Eppu Saarela)

No, kaikestahan ei tarvitse ihan samaa mieltä olla, mutta kyllä mä hieman naureskellen voin ehkä nähdä itseni osasta noista väittämistä. Spoken English -ryhmässä käsiteltiin viime maanantaina sanatonta viestintää ja minä (kahden muun opiskelijan kanssa) seisoin hiljaa paikoillani opettajan pyynnöstä jotta muut olisivat voineet tarkkailla eleitäni ja sitä, mitä "viestin sanattomasti". Arvaa meinasinko revetä kun jonkun mukaan "seuraan muotia", mutta naisellisuudestani kukaan ei osannut sanoa yhtään mitään? Auts!

Joissakin asioissa tunnen itseni vanhemmaksi kuin muut, eikä sekään välttämättä ole huono asia. Olen hakeutunut yliopistoon opiskelemaan ja käyn luennoilla oppiakseni lisää ja myöskin kuunnellakseni luennoitsijaa: tuolloin takapenkissä kikattava tyttökaksikko tai edellisillan sitsejä kertaava matalasti höröttävä kundipari eivät ole niitä mun suosikki-ihmisiä maailmassa. Mikä siinä on, ettei korkeakoulussakaan osata käyttäytyä aikuismaisesti vaan ne kuulumiset pitää vaihtaa just silloin luennolla (eikä esim. niillä ruhtinaallisen pitkillä puolen tunnin tauoilla)? Ehkä mä vielä joku kerta räjähdän tahattomasti jollekulle riemuidiootille joka ei malta istua puoltatoistatuntia hiljaa paikallaan opetukseen keskittyen. Vinkki: luennot eivät ole kaikki pakollisia!

Voi pahus, mulla oli hirveesti kaikkia kuvia tuolla odottamassa mitä oon räpsinyt kampukselta, mutta unohdin täysin ujuttaa niitä tonne väleihin. No, laitetaan kaikki epämääräisenä läjänä tähän loppuun sit ja äkkiä sittenkin, mulla on iltasella kiinan alkeistunti enkä oo vielä ees meikannut, ja kirjastoonkin pitäis ehtiä ja raaaaa!

Yliopistonrantaa!

Koulun kirjasto keskiviikkoisen kiinantunnin jälkeen.

Niin. Sellaista. Musta ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa opiskelua, haha.