Sekavanlaista.

Musta tuntuu tuota ylläolevaa kuvaa katsoessa että olen taantumassa takaisin siksi kymmenvuotiaaksi tytöksi, joka vältteli kameraa. Äidillä on kotona läjäkaupalla valokuvia joissa meikätyttö on haudannut kasvonsa käsiinsä tai murjottaa jossain sivussa pahantuulisena kun en halunnut tulla kuvatuksi syystä X. Nykyisin jos aviomies koettaa räpsäistä kuvan ja huomaan sen, reaktioni on kutakuinkin tuota luokkaa: piiloon! Jotenkin olen ihan satavarma ettei musta saa otettua minkäänlaisia edustuksellisia kuvia, että parempi vain piileskellä. Noh.

Kotiuduin Rajamäki-reissusta maanantai-iltana ja vitsit miten turvaisa olo olikaan palata kotiin kissojen ja miehen luo. Pakko myöntää että oon ollut ihan superahdistunut jo useamman kuukauden, enkä oikein tiedä edes mistä se johtuu. Mies on saanut tästä kärsiä ehkä eniten, plus äiti, jolle mun on hankala vastata edes puhelimeen... Oon oikeastaan jo pidemmän aikaa harkinnut ahdistuslääkkeiden syömisen jatkamista, mutten saa aikaiseksi käytyä apteekissa nyt, kun reseptikin on vielä voimassa, eh, kuukauden? Oon aina ollut aika lääkevastainen, ja vähän kuin puolivahingossa viime keväänä lopetin nappien popsimisen, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna olihan se ihan hiton tyhmää kun kerran pillerit olotilaa jeesasikin. Vaikka asiat ovatkin päällisin puolin elämässäni kunnossa (mulla on rakastava aviomies, kiva koti kivassa kaupungissa, opiskelupaikka jne.), tuntuu arki silti melko kaoottiselta. Kynnys poistua kotoa tuntuu kasvavan päivä päivältä ja otan paineita ulkonäöstäni: voinko lähteä tämän näköisenä, apua, pakko meikata vielä, entä jos mä kuitenkin vaihdan paidan, voinko laittaa tämän päälle vai ajatteleekohan kaikki sit että oon hirveä pyrkyri. Viikonloppuna ystävän luona olin ahdistunut ihmissuhteista ja ystävistäni ja stressaan jo valmiiksi tulevaa. Välistä olin ihan itkuakin tuhertamassa kun kelasin, että olen varmaan joku hirvein ihminen koskaan ja voi näitä ihmisparkoja jotka ovat saaneet minut riesakseen elämiinsä. Usein mulla on olo kuin olisin tulossa hulluksi, eikä se ole mikään erityisen kiva olotila. Jotenkin mulle on vahvistunut se, että todella moni konflikti- ja ongelmatilanne elämässäni johtuu hyvin pitkälti siitä, etten kerta kaikkiaan tiedä kuka olen tai mitä haluan ja heijastelen sitä sit syyllistämällä muita. No, oli miten oli, takertunen opiskelijaterveydenhuollon tarjoamiin ilmaisiin psykologikäynteihin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen heti kun siihen tilaisuus tarjoutuu, eihän tästä muuten mitään tule.

Nyt kun henkilökohtainen ahdistusangsti on saatu pois tieltä (anteeksi siitä) voisin kertoa muutamia kivoja juttuja lokakuun ajalta.

Kissat tietty. Toki noihin hermo menee kun molemmat kiljuu vuoronperään aamuyöllä milloin mistäkin syystä, mutta en mä silti niistä luopuisi. Reissussakin oli aivan järjetön ikävä maukumaakareita, huoh.

Viiksijuomapeli. Joku hauskin ja helpoin systeemi ikinä: leikkaa paperista/kartongista viikset, länttää ne esim. sinitarralla töllöttimeen kiinni, laita filmi pyörimään ja joka kerta kun karvat osuu kohdalleen, ota hörppy.

Avoimen yliopiston kiinankurssi. Hiton vaikeaa, mutta hiton mielenkiintoista. Toki tänään tietty sit stressaa, kun viime viikolla opettaja uhkaili pitävänsä pienen testin niistä yksinkertaisimmista yleishyödyllisistä lausahduksista ja toivotuksista, että joo, ahdistus nosti päätään taas niin valtaisasti että saattaa jäädä tämän päivän tunnille osallistuminen välistä, ehehe. Vastuullista aikuista käytöstä. MUTTA PARAS KURSSI SILTI IKINÄ. Jos opin mandariinikiinan alkeet, opin mitä vaan. (Esim. venäjää, jonka alkeiskurssille en tänäsyksynä päässyt, mutta jonne aion ujuttautua heti kuin mahdollista.)

Yllätyskynttiläillallinen. Aviomies hemmotteli yks ilta, oli sanonut laittavansa soijarouhemakaronilaatikkoa ja kun tulin kotiin se olikin hups vaan kattanut pöydän nätisti, tehnyt salaatin ja rehannut vinyylisoittimen keittiöön soittamaan Louis Armstrongia. Häkellys oli suuri ja jäi harmittaan etten osannut osoittaa arvostusta tätä elettä kohtaan niin paljon kuin mitä se olisi ansainnut... Kattokaa nyt, se oli juustosta askarrellut sydämiäkin!

Niin joo, ja tuossa kuun alkupuolella kun oli niinkin huomionarvoinen merkkipäivä kuin nimipäiväni, mies silloinkin viitsi muistaa ja huomioida. Kotiin päästyäni läppärillä odotti suklaapatukka ja korkkaamaton röökiaski. Toki vasta sen jälkeen selvisi, että mies oli tullut mua yliopistolle vastaan tuodakseen sateenvarjon, kun ulkona satoi ja autokyytini oli peruuntunut (jonka tilalle olin saanut sitten uuden kyydin ja josta unohdin miehelle mainita...), eli kiskoin kumpparit jalkaan ja lähdin miestäni vastaan, joka oli tullut minua vastaan, hehe. Joskus ruikutin sille siitä, kuinka ei ikinä käydä kävelyillä. No, silloin käytiin. Vaikkakin vesisateessa. Mut somin ele ikinä, ei kukaan ole koskaan sateeseen lähtenyt tarpomaan tuodakseen mulle sateenvarjon, oih.

Viikonloppuna onnistuin sitten myös koukuttumaan Fallen Londoniin, eh... Kiitokset vain Spyrrelle tästä. :'D Niin kivaa, ja niin tajuttoman turhaa ettei mitään rajaa. En sano siitä sen enempää, tutustukaa jos kiinnostaa, haha.

Ja viimeisenä joskaan ei vähäisimpänä...

NYT MÄ TEEN SEN. Rekisteröidyin NaNoWriMoon VIIMEINKIN, enhän mä ole sitä miettinyt kuin jo... mitä, kuusi, seitsemän vai peräti jopa kahdeksan vuotta? Kauhunsekaisella innostuksella odotan marraskuuta. Toki olisin voinut valita aloitusvuoteni hieman paremmin sen sijaan että ensimmäisenä yliopistovuotenani päätän ryhtyä moiseen, mutta hei. Järjellä ajattelu ei koskaan ole ollut vahvuuksiani. Runsaasti ideoita muhii jo mielessä, vois vielä vitkastella koulujuttujen suhteen ja sen sijaan raapustaa aatteita ja suunnitelmia Nanovellia varten paperille. Onks teistä kukaan osallistumassa, onko kukaan edes koskaan harkinnut? Jos koskaan on haaveillut oman kirjan kirjoittamisesta, niin tässä on sille oiva tilaisuus! Mitään mestariteosta ei ole tarkoitus raapustaa, mutta kuten eräs vanha taidekouluystävä asian ilmaisi, niin hyvän ensivedoksen omasta ekasta romaanista voi hyvinkin saada aikaan. (Muita kannustavia juttuja ko. ystävän tumblrissa, lukekaa!)