Still can't believe it.

Ohohups, mitenkäs nuo päivät pääsivätkin vierähtämään noin nopeasti. Edellisestä päivityksestäkin on jo kevyesti yli viikko, vaikka minä niin vakaasti olin päättänyt pitää päivitysvälit pieninä. Noo...

Täällon ollut aivan järkyttävä syyssää viimeaikoina. Sit parina satunnaisena päivänä on sattunut olemaan aurinkoista ja kirkasta ja se on heti tehnyt kaikesta vesisateesta ja harmaudesta sietämisen arvoista. Mä rakastan ihan älyttömästi selkeisiä ja aurinkoisia syyspäiviä, en tiedä mitään parempaa, ahh.

Oon viime aikoina törmännyt useammassakin blogissa opiskeluaiheeseen ja olen mä muutenkin miettinyt aiheesta kirjoittamisesta. Nykyisin vain tuppaa käymään niin, että unohdun pohtimaan aihetta itsekseni ja sit se päivittäminen herkästi jää täysin, kun olen niin varma, ettei mulla ole kuitenkaan mitään fiksua sanottavaa aiheesta. Lisäks mua vähän jännittää kun linkkasin blogini päivitykset näkymään reaaliaikaisesti FB-tiliini ja sitä kautta uudet opiskelijakaverinikin pääsevät tätä vilkuilemaan, apua. No, ehkä ne ei mua ihan hirveän typeränä pidä vaikka oonkin salaa wannabe-bloggaaja.

Jos jollekulle on jäänyt vielä epäselväksi, niin olen siis 28-vuotias ja aloitin tänä syksynä opinnot yliopistossa. Tämän mainitsen siksi, että luin juuri tänä aamuna yhdestä blogista kirjoittajan pohdintoja opiskeluiästä, että koska on liian vanha opiskelemaan jne. Tottahan se on, että yleisoletuksena moni etenee suoraviivaisesti peruskoulusta joko ammatillisten opintojen pariin tai lukioon, ja sieltä vielä korkeakoulututkintoihin, jonka jälkeen valmistutaan hyvissä ajoin ennen kolmenkympin kriisiä ammattiin ja työllistytään, mutta ei kukaan voi väittää etteikö opintojen aloittaminen vanhemmalla iällä olisi ihan yhtä hyväksyttävää. Ei kenties niin yleistä, muttei Oikeasti Aikuisten näkeminen kouluilla ole mikään mahdottomuuskaan. Ehkä joku ei vain ole heti teininä tiennyt mitä haluaa "isona" tehdä, ehkä joku vanhemmalla iällä haluaa jatkaa opintojaan tai opiskella itselleen täysin uuden ammatin?

Ei käy kieltäminen, ettenkö minäkin olisi useammin kuin kahdesti murehtinut "korkeaa ikääni" ja sitä, kuinka en vieläkään ole tukevasti kiinni työelämässä vaan tunnun ajautuvan opiskelijaelämään aina vain uudestaan ja uudestaan. En ole ylpeä useammastakin keskeytyneestä opiskelusuorituksestani, mutta en myöskään kadu mitään: opiskelu ei ole koskaan hyödytöntä, vaikkei siitä olisikaan näyttää mustaa valkoisella. Kokemukset ovat aina enemmän tai vähemmän hyödyksi ja saattavat tulla tarpeeseen monillakin eri elämänaloilla. (Kiitos, äiti, kun laitoit minut 2002 talouskouluun - vaikkei se mihinkään valmistanutkaan, niin hurjan paljon hyötyä siitä koulusta kyllä on ollut!) Lukioon ajauduin 22-vuotiaana syyslukukaudella 2006. Tiedän, etten olisi ikimaailmassa yläasteikäisenä ollut lainkaan motivoitunut kaikkeen siihen pänttäämiseen, joten oli hyvä, että kävin sen vasta vanhempana. Lukio osoittautui parhaimmaksi päätöksekseni ikinä. Rakastin sitä pänttäämistä ja uuden oppimista. Vaikkei ylioppilastutkinto itsessään olekaan parantanut töidensaantimahdollisuuksiani, on se minulle silti iso merkkipaalu elämässäni: minä tein sen, valmistuin (ja hankin samalla yleishyödyllistä sivistystä).! Samalla tuo lukiosuoritukseni avasi ovet korkeakouluihin, jonkalaiseen pääsystä olen haaveillut valmistumisestani saakka, eli keväästä 2008.

Nyt, tänäpäivänä, olen yliopisto-opiskelija. Siis mitä! Minä?! Mun on oikeasti ihan käsittämättömän vaikea vieläkään ymmärtää sitä. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, miten huonosti suhtaudun pettymyksiin, haha. Haettuani mm. Turun ja Jyväskylän yliopistoihin huonoin tuloksin (ja huonoin valmistautumisin, haa!) olin alkanut suhtautua yliopistouraan jonkinlaisena saavuttamattomana haaveena. No olishan se hienoa jos pääsis, mut en mä kyllä ikinä... Vaasaan muutettuamme koin jotenkin rohkaistuneeni ja pänttäsin parhaiden kykyjeni mukaan pääsykokeisiin samalla ikäänkuin hokien itselleni että jos en NYT pääse niin en sitten koskaan. Hyväksymiskirjeen saatuani taisin oikeastikin itkeä tillittää vähän, olin melkoisen järkyttynytkin siitä, että muka tosissaan minut jonnekin olisi huolittu... Näin kuitenkin kävi, ja mun on vieläkin vain vaikea uskoa sitä, vaikka koulua on takana jo ööh melkein kaksi kuukautta. En tiedä olisiko mun pitänyt onnistua luomaan jonkinlainen yliopisto-opiskelijaidentiteetti itselleni (haha, tuskin) opintojen alkamisen myötä, mutta mun on edelleen hankala mieltää itseäni korkeakouluopiskelijaksi. Niin kauan kuitenkin olin iskostanut päähäni etten ole riittävän fiksu tai yritteliäs tai tarpeeksi yhtään MITÄÄN.

Mä ihan totta rakastan tota yliopistossa opiskelua. Totta kai monet asiat heittää häränpyllyä (mm. tiedonvälitys/informaatiotulva -yhtälö ei ihan kulje käsi kädessä toivotulla tapaa...), mutta yli kaiken sen siltikin hohtelee lapsenomainen innostuneisuuteni ja ymmyrkäisyyteni. Motivaatio, check! Opiskeluhalu, check! Opiskelutekniikat, öh... no, työn alla. Yrityksestä ei ainakaan ole pulaa, enkä mä ainakaan vielä ole yhdestäkään deadlinesta myöhästynyt. Toki voi olla niinkin, että nyt vasta opinnot ovat vielä ihan alkuvaiheessa ja todellinen työmäärä onkin sit niin raskas ja valtava että ihan hukun sen alle, mutta jostain syystä silti usko omaan motivaatioon ja viitseliäisyyteen on valtava.

Vaikka olenkin oletettua yliopisto-opiskelijoiden keski-ikää ylempänä niin enpä minä kai juurikaan erotu ainakaan ulkonäköni puolesta massasta. Vaasan ylioppilaslehden numerossa 5/2012 Sanottavaa -palstalla oli epämääräisen huvittava juttu siitä, kuinka "Tiedekunta määrittää naisen roolin". Humanistisen alan naisopiskelijoista sanottiin seuraavaa:
"Humanistitytöt eivät ole suosittuja, koska heidän edustamalleen naisellisuudelle ei ole kysyntää. Asian voi ilmaista myös kylteritytön sanakirjalla: outo goottirokkari, lapsellinen hippi, WoW-nörtti, tylsä pinko tai lesboepäilty. Humanistitytöt ovat ainoa ryhmä, joka ei pelkää oudoissa paikoissa sijaitsevien tatuointien vaikutusta työhaastattelussa. Humanistitytöt eivät valmistu Vaasan yliopistosta miksikään, joten he koittavat valmistua lähinnä alkoholisteiksi." (Eppu Saarela)

No, kaikestahan ei tarvitse ihan samaa mieltä olla, mutta kyllä mä hieman naureskellen voin ehkä nähdä itseni osasta noista väittämistä. Spoken English -ryhmässä käsiteltiin viime maanantaina sanatonta viestintää ja minä (kahden muun opiskelijan kanssa) seisoin hiljaa paikoillani opettajan pyynnöstä jotta muut olisivat voineet tarkkailla eleitäni ja sitä, mitä "viestin sanattomasti". Arvaa meinasinko revetä kun jonkun mukaan "seuraan muotia", mutta naisellisuudestani kukaan ei osannut sanoa yhtään mitään? Auts!

Joissakin asioissa tunnen itseni vanhemmaksi kuin muut, eikä sekään välttämättä ole huono asia. Olen hakeutunut yliopistoon opiskelemaan ja käyn luennoilla oppiakseni lisää ja myöskin kuunnellakseni luennoitsijaa: tuolloin takapenkissä kikattava tyttökaksikko tai edellisillan sitsejä kertaava matalasti höröttävä kundipari eivät ole niitä mun suosikki-ihmisiä maailmassa. Mikä siinä on, ettei korkeakoulussakaan osata käyttäytyä aikuismaisesti vaan ne kuulumiset pitää vaihtaa just silloin luennolla (eikä esim. niillä ruhtinaallisen pitkillä puolen tunnin tauoilla)? Ehkä mä vielä joku kerta räjähdän tahattomasti jollekulle riemuidiootille joka ei malta istua puoltatoistatuntia hiljaa paikallaan opetukseen keskittyen. Vinkki: luennot eivät ole kaikki pakollisia!

Voi pahus, mulla oli hirveesti kaikkia kuvia tuolla odottamassa mitä oon räpsinyt kampukselta, mutta unohdin täysin ujuttaa niitä tonne väleihin. No, laitetaan kaikki epämääräisenä läjänä tähän loppuun sit ja äkkiä sittenkin, mulla on iltasella kiinan alkeistunti enkä oo vielä ees meikannut, ja kirjastoonkin pitäis ehtiä ja raaaaa!

Yliopistonrantaa!

Koulun kirjasto keskiviikkoisen kiinantunnin jälkeen.

Niin. Sellaista. Musta ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa opiskelua, haha.