Minuuteni sietämättömyys.

Varoituksen sananen: jos vihastut painoangstista ja syömishäiriöistä suosittelen, ettet lue pidemmälle.

Tiesinhän minä sen jo ennen muuttoa, että samat ongelmat seuraisivat minua uuteen kaupunkiin, en minä sitä kiellä. Silti tuntui jotenkin vieraalta huomata seisovansa peilin edessä kamera kourassa: viattomasta asukokonaisuuden kuvaamisesta muodostuikin säälittävä ja huomionhakuinen yritys napsaista kuvatodistetta siitä, etteivät viimeisen viikon aikana syödyt pizzat ja pakastepatongit sittenkään näy juuri missään. Osittain tein sen lieventääkseni syyllisyydentuntoani ja ahdistustani, vaikka hyvin tiedän ettei muutama lisäkilo tekisikään pahaa, osittain ymmärtääkseni edes jollain asteella, että olenhan minä laiha ja mahdollisesti avun tarpeessa.

Niin tosiaan, se kuva.

Jossakin mieleni perukoilla jopa minua kauhistuttaa se, etten todellakaan näe "ohuuttani", vaikka läheiseni (lähinnä äitini ja aviomieheni sekä läheisimmät ystäväni) antavatkin minulle siitä usein palautetta. Vaikka jokin pieni surkea piipittävä järjen ääni mieleni perukoilla yhä sinnittelee pitääkseen päänsä pinnalla, samaan aikaan olen naurettavan hyvilläni siitä, että viimein kehoni näyttää omasta mielestäni sopivalta. Tämä on jotain, mitä en ole voinut sanoa itsestäni sitten kesän 2006. Kertoessani tästä äidilleni muuttoa edeltävällä viikolla hän sen sijaan, että olisi ollut iloinen siitä, etten tahdo laihtua tästä enempää, oli suorastaan kauhuissaan ja sainkin kuulla olevani sairaan näköinen. Ahaa?

Ongelma on siinä, etten halua muuttua tästä. En pienemmäksi, enkä varsinkaan isommaksi. Silti kaikki muut minua lukuunottamatta tuntuvat tietävän mikä minulle on parhaaksi. Siihen on vaikea sanoa mitään, etten vahingossakaan luisuisi inttävän teinitytön tasolle, uppoutuisi lapselliseen väittelyyn, "entäs minun tunteeni ja henkinen hyvinvointini?!" Kuukautiseni tulevat yhä normaalisti jopa ihan riesaksi asti, joka lääkärinikin mielestä oli varsin outoa. Painoindeksin huutaessa merkittävää alipainoa ovat kuukautiset normaalisti jo loppuneet, mutta kehoni tuntuu pitävän kiinni niistä viimeiseen asti. Sehän on hyvä asia, tavallaan, kun taas syömishäiriö minussa on sitä mieltä, että vielä siis on varaa laihtua, ettei mikään ole hullusti.

Eilen istuttiin iltaa paikallisessa urheilupubissa katsomassa lätkää, jonka jälkeen mieheni lähti (luvallani) jatkoille ystävänsä kanssa ja minä suuntasin kotiin. Aloin lukea kirpputorilta löytämääni "Eat, Pray, Love" -kirjaa, jonka ostin hetken mielijohteesta "kai tää olis hyvä lukea kun kaikki siitä vaahtoaa" ja jo ensilehdillä päätin hartaasti, että annan kirjan äidilleni, kunhan olen sen ensin itse lukenut. Vaan toisin kävi. Löysinkin itseni alleviivaamasta useita lauseita ja kappaleita, jotka istuivat kuin nakutettu ajatusmaailmaani.

Jotain muutakin tuo kyseinen kirja sai viimein aikaan, tavallaan. Olen jo monta viikkoa pyöritellyt mielessäni, että tahdon kirjoittaa. Mitä? En tiedä vielä. Tai ainakin luulin, etten tiedä. Viime yönä, odottaessani miestäni ja hänen ystäväänsä saapuviksi, jouduin nousemaan sängystä ylös ja hakemaan paperia ja kynän, kun inspiraatio vain äkisti iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tiedän viimeinkin, mistä kirjoittaa. Tuleeko siitä koskaan mitään - en osaa sanoa, mutta toivon niin. Vielä ennen nukahtamistani leikittelin ajatuksella siitä, kuinka saisin kirjoitettua aiheesta kokonaisen kirjan ja julkaistua sen, millä nimellä sen antaisin julkisuuteen, mitä kertoisin yksityiselämästäni haastatteluissa, tahdonko sekoittaa fiktiota ja omaa elämääni... Tänään ajatus ja inspiraatio ovat yhä yhtä voimakkaita kuin viime yönäkin, joskin kirjoittamisen terapeuttisuus on tänään korostunut erityisen vahvasti. Tahtoisin ennen kaikkea kirjoittaa omaksi ilokseni, käsitelläkseni minulle vaikeita asioita ja pohtia niitä kirjallisessa muodossa ja mahdollisesti sitä kautta löytää ratkaisun tai kokea ahaa-elämyksiä. Palataan asiaan.

P.S. Moi äiti!