Musta on tullut (hevos)urheiluhullu.

Ennennäkemätöntä, päivitän jo toistamiseen tämän päivän aikana! Vaan älkää peljätkö, tämä ei tule toistumaan!

Nyt on nimittäin niin, että lukuisilla kirpputorikierroksillani olen tehnyt vallan suurenmoisia löydöksiä. Viimeisin aarrelöydös oli Nan Ingerin kirjoittama "Perheeseen tuli poni" suomenkielinen painos vuodelta 1975, joka on allekirjoittaneen luetuimpia kirjoja lapsuudesta. Kirja mukaan ja kassalle, ja eikös sitä pitänyt alkaa lukea heti samana iltana.

Kirja kertoo Piglet-nimisestä 13-vuotiaasta ruotsalaistytöstä, joka muuttaa kaupungista maalle perheensä kanssa ja saa ponin. Ihan peruslastenkirjallisuutta siis, mutta ah ja voi miten nostalgista. Yhtäkkiä pääni on täynnä muistoja lapsuudestani, jolloin vouhkasin heppojen ja pollejen perään, leikin heppaleikkejä naapurintytön kanssa (suosikkileikkimme oli valjastaa fillarien ohjaustangot hyppynaruilla ja kuvitella niiden olevan poneja), lueskelin hevoskirjallisuutta ja kävin ratsastustunneilla. Missä se heppatyttö on, miksen mä voi vieläkin olla sellainen?!

Toinen kuvassa esiintyvä on myöskin lapsuudestani, "Viinitarhan villivarsa" (Norah Lofts), "keskiaikainen" jännitys- ja seikkailukirja, joka ei varsinaisesti liity heppoihin, mutta, no, oli pakko mainita. Koska lapsuus!

Olen siinä mielessä ollut onnekas lapsi, että vanhempani kustansivat minut muutamille ratsastuskursseille ollessani ala-asteikäinen, eli tukea kyllä tuli huolimatta siitä, että ko. harrastus on melkoisen kallista. Ja kun en päässyt temmeltämään oikeiden heppojen kanssa, pykäsi isäni kesämökkimme pihaan minulle ihkaomat puuhevoset kun tarpeeksi kauan niitä häneltä vonguin.

Näiden kanssa tuli leikittyä vuosien ajan. Siitäkin riemu oikein repesi, kun äitini hankki minulle jostain jonkun ikivanhan käytetyn satulan käytettäväksi heppaleikeissäni. Kiitos äiti!

Mulla oli oikeasti hurjasti muita heppatyttöjä kirjekavereina, ja jopa puuheppakirjekavereitakin, heh, ja päiväkirjani täyttyi hevosaiheisista vouhkauksista, siitä, millä hepolla sain milloinkin ratsastaa ja mitä tunneilla opeteltiin, ylös muistiin kirjoitettuja pohkeenväistöohjeita ja haavekuvia omasta (vuokra)ponista. Tää on joltain heinäkuulta 1996:

Harvemmilla perhetutuillamme tai silloisilla ystävilläni oli omia hevosia tai poneja, joita olisi saanut mennä hoitamaan tai jaloittelemaan. Lähinnä kaikki heppakokemukseni ovatkin ratsastuskoulujen reppanoilta tuntiraakeilta, mutta toki myös muutamat kotikoulutetutkin ponit olen saanut käydä ratsastuttamassa!

Ylemmässä kuvassa pikku-Inkeri vuodelta 1992, alemmat taisivat olla vuosilta -96 ja -99.

Ja muistatteko niitä heppalehtiä! Ai vitsit, ilmestyykö Villivarsa ja Hevoshullu vieläkin?

Tykkäsin aina enemmän Hevoshullusta, mutta jostain syystä mulle kotiin tuli Villivarsa. Pöh! Tekis mieli korjata vääryys ja alkaa tilata Hevoshullua NYT, kun oon Iso ja Aikuinen ja saan tilata just sitä lehteä mitä haluun! Plus Hevoshullussa on Polle-sarjiksia, Polle - Maailman Monin Poni! Ihan huikea, vieläkin kolahtaa!

Mitenkäs, kehtaako kukaan enää myöntää että on joskus penskana ollut heppahullu? Harrastaako joku hevostelua yhä (meetvurstiläppää tai -syömisiä ei lasketa, buu!), haluaisko joku harrastaa?