Tammikuuta tähän mennessä.

Ette kuitenkaan saaneet tarpeeksenne noista edellispostauksen ihan surkealaatuisista kännykkäkamerakuvista, joten nyt saatte niitä lisää!

Vitsit, oon ollut ihan supertoimelias tänään. Tuntuu etten ole saanut aikaiseksi mitään suurta ja mullistavaa, mutta silti on sellainen olo kuin en ihan hyödytön olis kuitenkaan ollut. Vaikka aamupäivä menikin lähinnä jumittaessa koneen äärellä ja itseään kootessa ja päivään valmistautuessa niin onneks sit olokin koheni siitä.

Tänään mulla alkoi taas yksi uusi kurssi, Työelämän retoriset taidot ja huh miten se kurssi meinaa työllistää. No, onpahan sit viisi opintopistettä taas tiedossa. Mitään en oikeastaan ko. kurssista tiennyt ennen harjoitusryhmän alkua vaikka yritinkin kovasti kurssikuvausta silmäillä ja vieläkin tuntuu että olen vähän pyörällä päästäni, mutta ei se mitään. Vaikkei aihepiiri ihan sitä mun ominta alaa olekaan tuntuis meillä silti olevan kiva ryhmä ja hyvä ryhmähenki (etenkin ryhmän sisällä kootussa miniryhmässä, jes) ja jo se pelkästään motivoi aika kummasti. Koulun jälkeen käväisin huvikseni pääkirjastolla ja sieltä tarttui mukaan yksi kurssin kolmesta kirjasta, joten pääsen ainakin alkuun. Ensi viikoksi pitäisi väsätä kokouskutsu aiheesta "Toimintasuunnitelma ja budjetti" ja kertailla kokoustekniikkaa. Mun tapauksessa kertaus tarkoittaa opiskelua.

Kirjastosta raahasin ruhoni Postiin ja kävin lähettämässä Pinkkikselle postia (terveisiä vaan) ja kun energiaa tuntui vieläkin piisaavan ni poikkesin Lidliinkin. Nyt kotona ollessa ehdin kirjata ylös edellämainitsemaani kurssiin liittyvän tuntikirjanpidon, kirjoittaa yhden kouluaiheisen foorumipostauksen (ihan totta, tää liittyy yhteen toiseen yliopistokurssiin!) ja kirjoittaa kalenteriin ylös kirjaston kirjojen palautuspäivämäärät ja viimeksi kuultujen tenttien ja deadlinejen päiväykset. Vielä ajattelin ahkeroida mm. tämän artikkelin kimpussa ja sen jälkeen lukea, sillä tota lukemistahan riittää... Sitäkin pitäis kai opetella jotenkin aikatauluttamaan, hmm.

Aijoo ja hei! Muistatteko tämän postauksen ja siellä mainitsemani huomion arvosanojen odottelusta? Sain viimein arvosanan sille eniten jännittämälleni esseelle ja voin kyllä sanoa että olen enemmän kuin tyytyväinen! Se meni odotettua paremmin, vaikka tunsin olevani ihan hukassa sen kanssa, huh... Iso kivi vierähti sydämeltä, ei tarvitse enää tuota murehtia, ihanaa!

Tää on ihan käsittämätön olo kyllä. Tavallaan stressaa ja ahdistaa toi kauhea työrupeama kun noita nyt on alkanut tohon kertyä kaikennäkösiä tehtäviä ja projekteja, mutta toisaalta olen ihan haltioissani. Viime syksy oli aika sellaista kevyttä hölläilyä, mutta nyt näyttäis siltä, että sitä saa ihan tosissaan tehdä töitä ja opiskella. Tästä mä tykkään!

Jännää postia!

Mulle tulee nykyisin aika harvakseltaan enää jännää postia. Tai no, kyllä mä kirjeitä saan, ja musta jopa jotkut mainoksetkin on aika jänniä ja niitä on kiva selata, mutta lähinnä tulee kaikenlaista roskaa ja laskuja. Niistä mä en tykkää.

Mutta eilenpä sain jotain ihan superkivaa ja jännää postia! Tätä olinkin jo odotellut!

Hirveästi söpöjä tarroja ja teippejä, en melkein meinannut raaskia avata koko kuorta! Ihan kuin toinen joulu olisi tullut.

Tadaa! Mun Pinkkis-tilaus saapui! Pinkkiksellä oli madeby.fi:ssä hurjat alennusmyynnit ja on kai vielä jonkin aikaa, joten julkeasti tartuin tilaisuuteen ja tilasinpas itselleni parit jutut. Oli kyllä niin somasti ja hyvin pakattu tilaus, kyllä kelpasi!

Nämä kännykällä otetut kuvat eivät kyllä yhtään tee oikeutta kokonaisuudelle, mutta koettakaa kestää! Oli ihanaisen Pinkkis-päivän jatkon toivotusta, pari Pinkkis -flaijeria (joista toisen pidän itselleni ja toisen jakelen eteenpäin, hehe), pussillinen kimaltavia söpöjä tarra-asioita ja tietystikin tilaukseni:

Ihan parhaan värinen kangaspussukka - justiinsa passelin kokoinen vaikkapa mp3-soittimelleni! - ja rintaneula, joillaista ei olekaan kellään muulla!

Käsittääkseni Pinkkiksellä puhaltavat nyt muutosten tuulet, joten innolla odottelen mitä jännää on luvassa Etsylle siirtyessä... Menkää, tutustukaa, tehkää ostoksia! Kiitos ihanaisesta paketista, supersöpöistä pussukasta ja rintakorusta, sekä nopeasta postituksesta!

Kasvissyönnistä.

Ihan aluksi ISO KIITOS kaikille, jotka kommentoitte edelliseen merkintääni! Pelkäsin ihan älyttömästi vastaanottoa, koska hei, kuka nyt tuommoisesta julkisesti kirjoittaa (paitsi minä) ja odotin ihan hirveää paheksuntaa ja vihaisia kommentteja, mutta sainkin vain ihania osanottoja ja positiivista palautetta. Kiitos hurjan paljon, ja anteeksi etten mä vastannut niihin kommentteihin. Halusin tälleen kaikille yhteisesti sanoa että merkitys oli suuri ja olin ihan superliikuttunut. Tuki ja kannustus tuntui valtavalta ja ihan sellaiselta että enhän mä nyt tuommosta ansaitse ollenkaan. Joten... kiitos.

Ja sitten! Mulla onkin jopa ihan asiaa mistä haluan kirjoittaa! Nimittäin kasvissyönti!

Mä en ole ihan varma miksi haluan kiusata itseäni tälleen, mutta koen nyt kuitenkin sen verran vahvan halun kirjoittaa tästä, että ei maha mittään! Koen kasvissyönnin ja etenkin oman kasvisruokavalioni aika tulenarkana aiheena ja oon aina ihan varma että joku hyökkää mun kimppuun ja pommittaa kysymyksillä joihin en osaa millään vastata jos vaan teen pienenkin virheen tai paljastan tietämättömyyteni. Ja silti haluan julkisesti puhua tästä, hyi kamalaa! Oon varmaan vähän masokisti, mutta sama se: tulkoon mitä tulkoon!

Yksi mun opiskelukaveri sanoi tuossa alkuviikosta kampuksella kun puhuttiin ylioppilaslehdestä johon se oli kirjoittanut yhden artikkelin, että hei, sustahan sais hyvän jutun lehteen kun oot kasvissyöjä. Minä heti tietysti kieltäydyin, että ei saisi, kun oon ihan oikeasti sitä mieltä, ettei mun kasvissyönti kestä lähempää tarkastelua ja että siitä irtoaa pohja ihan saman tien jos nostan sen päivänvaloon. Silti koen kasvissyönnin hurjan tärkeänä periaatteena ja elämäntapana, eettisenä valintana ja oon aina ihan haltioissani jos tapaan muita kasvissyöjiä ja etenkin vegaaneja! Tuleehan siitä sellanen tietynlainen yhtenäisyyden tunne ja ennenkaikkea mä haluan kuulla muiden periaatteita ja ajatuksia aiheesta!

Ehkä siksi mulle omasta ruokavaliostani puhuminen on niin hankalaa, kun aloitin alkujaan kasvissyönnin sellaisena periaatteettomana kokeiluna. Mun joku silloinen kaveri oli kasvissyöjä ja sittemmin siirtyi vegaaniksi ja jotenkin siitä innostuin ja mietin että JOO, kasvisruoka on paljon terveellisempää ja uskoin ihan vakavasti sen sopivan mulle paremmin kuin lihan syömisen. Eli ei siis niin kuin mitään järkevää syytä! Muutenkin mun kasvissyönti oli vähän mitä oli. En missään vaiheessa sitä niin vakavissani noudattanu ja söin silloin tällöin punaista lihaa, kanaa ja kalaa, mutta pääasiallisesti pelkästään kasvislinjalla. Omantunnon pistoksia tietty podin hurjasti aina "sorruttuani", mutta toisaalta, eihän mulla ollut mitään suurempaa periaatetta siinä takana. Onneksi sit oon väistämättä vähän ajatellut asiaa ja nykyisin tämä on nimenomaan periaatteellista, kannanotto ja mielipiteen ilmaus - plus kasvisruoka nyt vain on ihan superhyvää, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Punaisen lihan ja kanan syöminen mulla jäi kokonaan jo vuosia sitten, joskin kalaa söin satunnaisesti vielä vuonna 2009.

Syvällisempiä periaatteita mä en uskalla alkaa tähän kirjoitella. Tai no, äh. Yksi minkä mä monesti nostan esille kun multa kysytään että miksi sä olet kasvissyöjä on se, että en vaan haluais millään tukea lihan tehotuotantoa. Mä en halua olla millään tapaa osallinen sen toiminnan kanssa. Kananmunatkin tuottaa mulle päänvaivaa, en oikein tahtois niitäkään syödä, joten meille ei edes kananmunia kotiin osteta. Joissakin tuotteissa joskus on kananmunaa vähän, en oikein sitä enää niin tarkkaavaisesti seuraa, mutta jos huomaan että tuote sisältää kananmunaa niin heti nihkeilen ja poden huonoa omaatuntoa... Mutta loppujen lopuksi mä tiedän näistä asioista hyvin vähän. Opin kuitenkin onneksi kaiken aikaa uutta ja sellaista hienoista valveutumista tapahtuu melkein päivittäin. Se on musta ihanaa, oppiminen on niin hienoa ja no, oon mä sisimmässäni vähän eläinaktivisti. Mut sillain nimellisesti vaan (vaikka penskana mun silloisen parhaan kaverin kanssa muodostettiinkin ihan tietoisesti kahden hengen eläinten-/luonnonsuojelukerho ja haluttiin tehdä hirveesti asioita eläinten hyväksi, vaikkakin se sit jäikin vain kantaaottavien sarjakuvien piirtelyn, roskaajien dissaamisen ja WWF:n tuotteiden myymisen tasolle!). Oon vähän huono ottamaan enemmän selvää asioista ja ottaakseni osaa erinäisten järjestöjen (kuten esim. Animalian) toimintaan, vaikka haluaisinkin. Kai mua vähän pelottaa että en ole 'tarpeeksi' periaatteellinen ja pätevä, ja että oon vaan pinnallinen ja kasvissyöjä muotisyistä (mikä ei kyllä pidä paikkaansa!).

Onnistuin yllättämään erään toisen tuttavan kanssa kerran kehumalla sen poikaystävää, joka kuulemma käy metsällä silloin tällöin ja kanssa sit kokkaa kotona pyytämäänsä riistaa. Varmaan sitä oletetaan että kasvissyöjänä raavin moisilta hirviöiltä silmät päästä, mutta musta se on oikeasti aika hienoa, että hakee itse oman sapuskansa metsästä kuin että väijyis supermarketin lihatiskillä ostoskärryjen kanssa sitä muovirasiaan käärittyä jauhelihaa. Jos sitä lihaa on syötävä niin parempi vaihtoehto tuo on kuin että tukee sitä lihanjalostamoa, jossa lihakarjalla on syntymästä asti surkeat olot ja missä ne päästetään päiviltä nopeutta tai kivuttomuutta ajattelematta.

Mut en mä silti halua ketään käännyttää. Se on jokaisen oma valinta. Mulla nousee niskakarvat pystyyn pakostakin jos tapaan sellasia vegaaneja tai vegetaristeja jotka ihan avoimesti ja kovaan ääneen alkaa tuputtaa näkemyksiään väkisin muille. Koen sen vähän samanlaisena asiana kuin jos joku tulee tuputtamaan mulle uskontoaan. En mä sitä epäile, etteikö moni olisi sen takia "kääntynyt", mutta musta jokaisella pitäis olla valinnanvapaus ja oikeus tehdä elämässään niitä päätöksiä mihin itse sattuu törmäämään ja jotka näkee tärkeiksi tehdä ilman, että jatkuvasti joku kiihkomielisenä kuiskii korvaan että TÄMÄ ON AINOA OIKEA TAPA. Mutta tämäkin on vain mun mielipide!

Huh, olisinkohan mä höpötellyt jo tarpeeksi. En muuten oo! Pakko mainita, että olen kokeillut myös vegaanina oloa! Tosin siitä on jo kaksi vuotta. :I Mutta mä rakastin sitä, tuli oikeasti sellainen olo että NYT mä teen jotain oikein! Tosin en nyt sitä riittävän oikein tehnyt, koska söin ihan liian vähän ja paino lähti laskuun liikaa, eli epäilen vähän että ehkä vegaanius siinä elämäntilanteessa oli mulle vain yksi tapa lisää kontrolloida syömistäni ja laihduttaa, mutta kyllä mä sen vielä joskus teen ja sillä kerralla oikein! Moni sekasyöjä usein kauhistelee vegaaneja, että eiks se oo ihan hirveen hankalaa ja vaivalloista ja mitä silloin voi muka enää syödä, mutta kun eihän se ees oo! Kyllä musta aluksi toki tuntui hieman vaikealta löytää ne vegaaniset tuotteet kauppojen hyllyiltä, mutta onneksi jotkut nettisivut jeesaavat ja noi jutut oppi nopeasti! ...mistä tulikin mieleeni, että esim. eläinystävällisistä kosmetiikkatuotteista mä en tiedä hölkäsen pöläystäkään, että jos on vinkkejä, niin kertokaa, suositelkaa, valistakaa! Niihin mä haluaisin seuraavaksi perehtyä.

Mites lukijakunta? Tiedän että siellä on ainakin pari vegaania, olisi ihanaa kuulla jengin omia ajatuksia ja kokemuksia, kertomuksia siitä että miksi olet kasvissyöjä/vegaani, mielipiteitä sun muuta!


(Vegaaninoidat ja jyväzombiet löyty Googlesta hakusanoilla "vegetarian funny".)

Isin tyttö.

Pahoitteluni jo etukäteen jos tämä on jonkun mielestä tahditonta. Olen vain alusta asti kokenut, että näin minun on tehtävä.

Mä olin lapsena aina isin tyttö. Isi oli aina se paras tyyppi jonka luokse mentiin jos äiti komensi tai kielsi ja isi lohdutti ja oli muutenkin vaan parempi vanhempi. Iskä järjesti synttärikemuille helium-palloja ja rakensi parhaat jäätelökakut, valmisteli lihapiirakat parilla nakilla samaan tyyliin kuin grillillä ja tarjoili ne vielä rapisevista paperitaskuista. Esikoisena ja isin tyttönä tietty tarvitsin leikkimökin, isi teki sellaisen mulle. Kun halusin puuhevosen pahimmassa heppahulluiässä, isi teki niitä mulle kaksi. 90-luvun alussa isi kävi työmatkoilla ja toi aina kivoja tuliaisia, My Little Ponyja joita ei saanut edes Suomesta, merihevosen joka vaihtoi väriä vedessä, jes!

Isi teki myös tosi paljon ja kovasti töitä. Se ei ollut hirveästi kotona ja jos olikin, se vain istui nojatuolissa lukemassa lehteä ja oli kuin ei olis ollut läsnä. Kun halusin esitellä mun uutta mekkoa isille ja pyörähtelin sen edessä kuin mikäkin supermalli, kato isi kato kato, se vain käänsi lehdestään sivua, ynähti jotain eikä vilkaissutkaan. Äiti pesi mun suun saippualla joskus kun olin kahden tai kolmen, isi oli se, joka suuttuessaan antoi remmistä. Niin tosin kävi vain kerran. Se, mitä mä en kuitenkaan muista, olis sellanen hirvittävä ikävä isää kohtaan kun se oli poissa: se vain oli töissä ja sillä sipuli, ja tuli kotiin sit kun oli tullakseen. Toinen asia mitä en muista oli alkoholinkäyttö, vaikka äiti kertoikin isäni juoneen ensimmäiset 4-5 elinvuottani. Sen jälkeen se meni AA-kerhoon ja raitistui.

Mun isä lähti toisen naisen matkaan kun olin just täyttänyt 19. Isin tyttönä tietysti mä otin asian todella raskaasti ja olin pitkään vihainen ja kaunainen faijalle siitä, että se teki jotain niin typerää, mitä en saattanut millään käsittää. Pidin yhteyttä isään joka tapauksessa, vaikka mulla olikin sellainen olo kuin en olisi enää kuulunut sen elämään sen jälkeen, kun se muutti yhteen silloisen naisystävänsä kanssa ja alkoi isäpuoleksi tämän tyttärelle. Sit faija alkoi juoda uudelleen. Kai se lähti aluksi ihan viattomista saunakaljoista, mutta se oli mulle ehkä kovempi isku kuin selittämätön avioero. Just aikuisuuden kynnyksellä mä sit havahduin, että en oikeastaan edes tuntenut koko miestä, jota kutsuin isäkseni. Totta kai se oli elättänyt koko perheensä säntillisesti, kuin se olis ollut kunniakysymys, vienyt ja näyttänyt ja tehnyt kaikenlaista, mutta mä en tosiaan tuntenut sitä ollenkaan. Se oli aina töissä ja eron jälkeen aina poissa. Se soitti mulle ehkä kerran kolmessa kuukaudessa ja silloinkin se useimmiten oli jotain vailla. Siinä vaiheessa kun se lopetti antabus-kuurinsa kesken mä suutuin lopullisesti. Miksi joku antaa periksi, työkykyinen aikuinen mies! Ei se sit kauaa enää työkykyinen ollut, kun alkoi löytyä kaikenlaista vikaa ja vaivaa ja kuntoutuskin vaikutti aika turhalta aktiviteetilta.

Vuonna 2006 mä kirjoitin isäni pyynnöstä sille kirjeen, kun en suostunut muuten puhumaan sille. Se kirje oli aika vihainen, ehkä vähän tarpeettomankin, mutta koin, että mulla oli siihen oikeus. Se oli sitä aikaa, kun mä olin sille auttamattoman vihainen kaikesta, enkä halunnut kuulla siitä mitään. Mä kirjoitin siihen kirjeeseen kuinka mä vihasin sitä ja kuinka sit, kun se tekisi itsemurhan (kuten se oli jo vuosia ehtinyt synkimpinä hetkinään puhua) mä en menisi sen hautajaisiin. Kyllä meillä onneks välit siitä sit hieman parani, mutta en mä missään vaiheessa erityimmin osannut puhua siitä isänäni. Etunimellä mä sitä kutsuin kaiken aikaa. Olin sille vihainen milloin mistäkin: avioerosta, sen typerästä konkurssista, alkoholinkäytöstä, katkoista, tekstiviestien kirjoitusvirheistä ja siitä, kuinka se ei tuntunut osaavan käyttää välimerkkejä tai kuinka se puhui mun nuorimmalle veljelle vuonna 2009 että jos sillä todettaisiin Alzheimer (mitä sillä silloin epäiltiin), se joisi itsensä hengiltä. Oltiin siis aika etäisiä.

Keväällä 2012 kutsuin faijan käymään Vaasassa. Olin tavannut sitä aika harvoin ja antanut sen kuulla monta kertaa kunniansa sen omasta käytöksestä - enkä mä siis tarkoita tällä sitä, että olisin moittinut sitä avioerosta tai konkurssista tai alkoholisoitumisesta, vaan siitä, kuinka se syytti mua meidän huonoista väleistä ja siitä, kuinka sen mielestä äiti oli kääntänyt mut sitä vastaan. Hohhoijaa. Mutta joo, Vaasaan muuton jälkeen olin alkanut pitää siihen vähän enemmän yhteyttä, vaikka puhelut aina koostuivatkin siitä, kun kerroin että kuului ihan hyvää ja lopun aikaa se kertoi mitä lääkkeitä se syö ja mitä uusia vaivoja sillä oli. Faijaa ei oltu kutsuttu meidän häihin, joten se tapasi aviomiehenikin ekaa kertaa ja joo, no. Se tapaaminen oli ihan ok, vaikka joidenkin asioiden olisi toivonut menevät toisella tapaa. Ennen kuin se lähti Vaasasta, istuttiin juna-asemalla juomassa kahvia. En muista puhuttiinko me edes mistään. Oli miten oli, se oli viimeinen kerta kun mä tapasin isäni.

Joulun alla, aattoa edeltävänä perjantaina, toinen veljistäni soitti mulle ja kertoi faijan kuolleen. Istuin kotona miehen kanssa pelaamassa ja jotenkin vaan mieli löi saman tien tyhjää. Kävin tupakalla ja oli tosi utopistinen olo. Tärisytti. Sit tulin takas sisälle ja jatkoin pelaamista, koska en tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Sen jälkeen olen ollut ahdistuneempi kuin pitkiin aikoihin. Välillä sydän vain hakkaa ihan mielettömästi ja rintaa puristaa ja sitä vaan miettii, että olisinko mä voinut tehdä jotain. Faija kuoli kotiinsa pistettyään ensin asuntonsa sekaisin. Kuolemaansa edeltävällä viikolla (siis viikkoa aikaisemmin) se oli ollut risteilemässä eli dokaamassa, se oli muakin koittanut tavoitella puhelimitse ja olin lähinnä vain ärtynyt sen soittoihin. Mut sit mietin, että jospa olisin soittanut sille alkuviikosta. Jospa olisin viitsinyt lähettää sille joulukortin. Jospa jospa jospa. Jospa olisin ollut kiltimpi. En mä silti olisi mitään voinut muuttaa, mutta jossittelulleen ei mitään voi. Äh, no nyt tämä teksti menee jo sekavaksi, aluks tuntui niin selkeältä kappalejako ja kaikki. No mut. Hmm. En mä tiedä vieläkään mitä ajatella. Paikoin havahdun aina vaan uudelleen ja uudelleen siihen, että faijaa ei enää ole. Ei enää ärsytystä aiheuttavia "3 missed calls" -tekstejä luurissa, jotka avaamalla näytölle pamahtais faijan nimi. Ei enää kaveripyyntöjä Facebookissa. Ei enää veljien kertomia kuulumisia faijasta. Ei enää yhtään mitään.

Siunaustilaisuus oli viime perjantaina. Mä en ollut siellä, koska en kerta kaikkiaan olisi pystynyt. En mä oikein tiedä halusinko mä sinne edes. Pelkästään sen ajatteleminenkin sai mun rintaan niin musertavan tunteen, että olisin varmaan juurtunut kappelin pihaan kiinni jaloistani ja tuupertunut järkytyksestä. Kyllä mä sit olin lopulta sinut asian kanssa, ja lupasin itselleni (ja äidille), että käyn faijan haudalla sit joskus, kun se on mahdollista. Silti erinäisten valtakirjojen allekirjoittaminen ja ihan vain veljien kanssa puhuminen saa sen saman kuristavan tunteen edelleen pintaan. Äh. No joo. Kyllä tää tästä helpottaa, eihän me edes oltu läheisiä.

En mä oikeasti isääni vihaa, vaikka moni ystävä ja mun veljet ovat varmaan niin saattaneet luulla. Olin sille kyllä todella katkera monta vuotta siitä, mitä se teki meidän perheelle, mutta oletettavasti asioiden vain kuului mennä näin. Vaikken mä isääni oikeastaan tuntenutkaan, osaan mä silti sanoa pari hienoakin juttua siitä, joista mä olen suorastaan ylpeä (plus toki merkinnän alussa mainitsemani lapsuusmuistot!). Faija kuunnellutti mulla automatkoilla Eppu Normaalia, se oli aina ihan parasta. Epuista mulla on hyvä fiilis ja aina kun jossain soi "Vuosi 85" tai "Kitara, Taivas ja Tähdet" tekee mieli laulaa mukana. Faijakin on silloin mulle jotenkin läheisemmän tuntunen. Toinen mainittava asia on kirjat ja lukeminen: faija luki paljon ja tykkään ajatella, että olen tullut isääni siinä mielessä. Musta tämä ajatus on jotenkin todella lohdullinen, samaten kuin se, että faijan kirjat tulevat mulle ikään kuin perintönä.



Toivottavasti sulla on nyt parempi olla.

Aina väsynyt.

Siis miten voi pieni ihminen olla näin väsynyt jatkuvasti ja unta riittäis koko ajan? Koulukaan ei ole vielä alkanut sillai ihan tosissaan, mitä nyt edellisviikolla oli kokonaisena yhtenä päivänä kaksi (2) luentoa ja tällä viikolla niitä on jopa kolmena päivänä, ohhoh. Mutta ei kaiken terveen järjen mukaan pitäisi väsyttää, eikö? Silti mä olin eilenkin ihan puhkikulunut enkä saanut mitään enää illalla aikaiseksi viipotettuani eka koululla neljään asti, josta kirmasin kauppaan ja sieltä kotiin laittamaan ruokaa. Sit kun viimein pysähdyin niin uni meinas tulla heti. Turhauttavaa!

Viime aikoina oon tehnyt lähinnä kahta asiaa.

1. pelannut Spyroa. Ensin sen kakkosen, koska sitä en ollut koskaan alkua pidemmälle pelannut (shame on me, nyyh). Kolmonen meillä oli kotona, ei hirveesti vissiin lohikäärmepelit penskana kiinnostanut! Kun kakkosesta selvisin (aviomiehen kärsivällisellä avustuksella), siirryin ensimmäiseen, jota en ollut koskaan ennen kokeillut edes kotikenttää pidemmälle. On se vaan niin kivaa. Paitsi väsyneenä. Silloin suutun ja sit ei oo kivaa kellään.

2. kattellut The Inbetweenersiä. Siis miten voi olla niin hirveän nolo ja hauska sarja! Ehkä se on se brittiaksentti. En mä välttämättä jaksais katsoa sarjaa amerikkalaisista teinipojista.

Viime viikolla innostuin Vaasan FB-kirppikseltä haalimaan itselleni läjän kirjoja. Eka satsi (laatikollisen) käytiin noutamassa perjantaina kahvipakettia vastaan, toka kuljetettiin ihan tohon lähikaupan pihaan, josta kävin sen sit noutamassa neljän euron maksua vastaan. Kassillinen kirjoja nam, jotka oikeastaan halusin nimenomaan vain sen takia, että esittelyvalokuvassa sieltä seasta pilkotti pari Simone de Beauvoirin kirjaa, hehe. No mut oli siellä onneks jotain ihan hyvääkin luettavaa! (Ainakin mitä nopean vilkuilun perusteella huomasin.)

David Ebershoffin Tanskalaista tyttöä mä oon tässä nyt pari päivää lueskellu. Teksti on isoa ja helppolukuista, mutta jotenkin on ollut vain supervaikea keskittyä, vaikka kirja onkin mielenkiintoinen. Se kertoo Lili Elbestä, joka oli yksi ensimmäisten ihmisten joukossa kenelle tehtiin sukupuolenvaihdosleikkaus. Hurjan mielenkiintoinen opus, kannattaa lukaista jos osuu vastaan!

(No joo joo, tulis varmaan lukemisesta enemmän jotain jos kattoisin vähemmän Inbetweenersiä ja pelaisin vähemmän Spyroa. ;D)

Koulussa mulla on alkanut toistaiseksi neljä kurssia, joista pari vaikuttaa siedettävältä. Populaarikulttuuria käsittelevä luentokurssi osoittautuikin englanninkieliseksi plus kaiken lisäks aika mielenkiintoiseksi, plus eilen alkanut Communating in digital world saattaa sekin olla ihan jees. Kurssit jotka mua ei niinkään sykäytä toistaiseksi ovat terminologisen tutkimuksen johdantokurssi ja vielä vähemmän eilen alkanut Johdatus liiketoimintaosaamiseen, että joo... Kauhulla odotan mitä tästä seuraa. No, jos nyt tähtäis kuitenkin siihen, että ihan kunnialla noi läpäisisin!

Äh, en mä nyt enää tässä hädässä keksi mitä tähän naputtelisin, jotain muuta vois koittaa keksiä päivittää vaikka illemmalla. Tietty mä tapani mukaan päätin että heti aamusta ennen kouluun lähtöä on hyvä hetki päivittää blogia ja sit toki könysin pitkin makuuhuonetta muka-hiljaa etsimässä kännykän johtoa, jotta olisin saanut parit kuvat blogimerkintään. Siihen se aika valtaosin tais mennä. Joo. Mutta eipä siinä, palataan asiaan ASAP. Pakko sitä kai on raahautua opin ahjon ääreen, vaikka oliski puuduttavaa terminologia-asiaa heti aamusta!

Ihan(a) kamala tupakka.

Mä aloitin tupakoinnin keväällä 2006, ollessani 21-vuotias. Sitä ennen en ollut ikinä edes maistanut tupakkaa. Passiivinen tupakoija olin kuitenkin ollut liki koko ikäni. Tuona keväänä tein ekaa kertaa tuttavuutta pakonomaisen laihduttamisen ja itseinhon kanssa, joten tupakoinnin aloittaminen sopi kuvaan itsetuhoisuuden nimissä. Muistan, kuinka kävelin kauppaan, ostin askin vihreää Barclayta (nykyisin Kent), sytkärin ja kävelin takas kämpille tupakka-aski takin taskussa. Sit istahdin parvekkeen ovelle ja sytytin elämäni ensimmäisen savukkeen ja siinä mä sit istuin ja köhin ja naureskelin itsekseni että miten typerää touhua koko homma oikeastaan on. En mä tuntenut itseäni kyllä kovin fiksuksikaan, joten oli oikeastaan ihan hyväkin ettei muita ollut paikalla. (Ylläoleva kuva - eivätkä kaksi jälkimmäistäkään - ole tuolta ekalta tupakkapaussilta, vaan vuodelta 2008. Uudempia mulla ei ihmeekseni ole, mikä lienee ihan hyvä asia.)

Siitä asti mä olenkin sit tupakoinut enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Rehellisyyden nimissä enemmän kuin vähemmän. Nyt, keväällä 2013, tulee tupakoinnin aloittamisestani kuluneeksi 7 vuotta. SEITSEMÄN. Mua oikeasti hävettää ihan. En mä halua huomata yhtäkkiä tupakoineeni kymmenen vuotta! Pisin aika mitä olen ollut tupakoimatta tuona aikana oli joskus 2006-2007 vaihteessa puolisen vuotta, kunnes jatkoin taas baarimikkohommia ja jatkoin tupakointia. Sen jälkeen pisin savuton jakso lienee ollut ehkä viikon, ja siitäkin on jo aikaa.

Mä olen ihan auttamattoman koukussa röökiin. Se on riippuvuus siinä missä Facebook, kahvi, energiajuomat tai suklaa, mutta noista edellämainituista ainoastaan tupakka hävettää mua kaikista eniten. Pitkään olen jo tehny ajatustyötä ja mä tahdon lopettaa tupakoinnin lopullisesti. Tiedän, että tahdonvoimaa riittäis, onhan sitä nähty, mutta mistä mä sen massiivisen motivaatiopiikin tempaisisin? Jos raha on tiukilla, niin ok, poltan sätkiä tai sauhuttelen vähemmän - pois tupakka ei siltikään kokonaan jää. Sairaana ollessa oon iloinen kun ei tee mieli tupakkaa, kovat pakkasetkin estää aika hyvin sauhuttelemasta, sillä niin kovasti en halua paukkupakkasille hytisemään. Nikotiinipurkat ja -laastarit nostaa mun niskakarvat pystyyn ihan jo vain hintansa puolesta, eikä toi sähkötupakka tunnu kurkussa kauhean kivalta. Pahemmaltakin jopa, kuin tavallinen tupakansavu. Turha tulla paasaamaan tupakoinnin terveyshaitoista tai siitä, että syöpä tullee ja korjaa poies, mulla kellertää oikean käden etu- ja keskisormi joo, mutta eipä sekään ihan älyttömästi tuota sauhuttelutahtia pitkäksi aikaa hidastanut. Tummuneet ikenet? Check. Vaatteet ja henki haisee? Check. Ja silti mä yhä vain tupakoin. Tää alkaa olla jo ihan naurettavaa, minunkin mielestäni!

Vaasassa asuessa moni vanha papparainen on tullut mulle huomauttelemaan tupakoinnista jos olen erehtynyt seisahtumaan jonnekin sauhuttelemaan. Vähän kyllä nolottaa, mutta siltikään en oo tumpannut. Mulle on moni kertonut lopettaneensa tupakoinnin niin ja niin monta vuotta sitten, mutta eipä tuo hirveästi mieltä lämmitä, katkeraksi mä korkeintaan olen itseni tuntenut. Hyi, häpeä! Molemmat veljeni tupakoivat, mieheni tupakoi, isäni tupakoi, anoppi ja kälykin tupakoivat, muista sukulaisista en tiedä. Olen kuullut tuhottomasti juttuja tyypeiltä, jotka ovat olleet ennen tupakoitsijoita ja sittemmin lopettaneet, että vieläkin vain tekee mieli tupakkaa, vaikka on ollut jo niin ja niin monta vuotta savuton. Ei kuulkaa rohkaise ja lohduta!

Purkkaa on jauhettu, hammastikkuja pureskeltu, mutta ei sitä ole mikään korvannut, ainakaan vielä. Mikähän olis sellainen toimiva porkkana joka jeesais lopettamisen suhteen? Olen maailman stressaantunein ihminen, hermostun ja oon levoton, ja silloin tulee turvallinen ja rauhallinen olo kun polttaa sen yhden savukkeen. Eikä se ole pelkästään se tupakka, mikä rauhoittaa, vaan ihan vain se kaks, kolme minuuttia kun seisot/istut paikallas tupakoimassa hiljaa. Mä en oikeasti osaa muuten istua rauhassa paikoillani mitään miettimättä kuin vain tupakoidessani. Sekin olis taito, jonka haluaisin oppia.

Pari päivää sit sain ekan kerran kuulla omaan korvaani fiksuja vinkkejä tupakoinnin lopettamisen suhteen. Yksi vaasalainen tuttava on lopettanut tupakoimisen kymmenen kuukautta sitten ja neuvoi, ettei kannata heittää pyyhettä kehään jos sortuu polttamaan yhden tai kaks tupakkaa. Ei se tarkoita epäonnistumista, vaikka herkästi - etenkin mulle - saattaisikin tulla sellainen olo, että sama se enää on, vedetäänpä koko aski saman tien. Sit vaan jatkaa savutonta linjaa ja pyrkii siihen, ettei sortuisi enää. Siihen mäkin kovasti tahtoisin ennenpitkää päästä, mutta kun, mutta kun! Tekosyiden lista on loputon, huoh. "Etkös sä tehnyt uudenvuoden lupauksen että lopetat tupakoinnin?" "No jooooo, lopetan tämän vuoden aikana"...

Lukisin mielelläni teidän kaikkien - tupakoivien, tupakoimattomien ja tupakoinnin lopettaneiden - kommentteja, tarinoita ja vinkkejä! Kaikki mielipiteet tervetulleita!

(Arvatkaa vaan alkoiko tehdä mieli tupakkia tätä kirjoittaessa, yhy...)

Yliopisto = salaseura?

Tänään jatkuis sit viimein opinnot. Kohti kevätlukukautta vaan, enkä mä oikein tiedä mitä pitäisi ajatella. Tavallaan olen iloinen, että loma päättyy: pääsen skarppaamaan kevätlukukauden kurssien suhteen, kun jäi toi hienoinen pettymys vaivaamaan mieltä syyslukukauden päätteeksi. Toisaalta taas ehdin kehittää jo aikamoisen stressin itselleni, enkä meinannut sit millään saada unta edellisyönä. On se niin hienoo kun murehtii asioita niin, ettei pysty nukahtamaan! Mutta tässä mä nyt sit kuitenkin olen, hereillä, eikä tartte lähteä kotoakaan vielä tuntiin.

Kuten mä olen monta kertaa aiemminkin jo julistanut, niin mä kyllä ihan tosissani tykkään yliopistosta. Mä tykkäsin kovasti myös lukiosta silloin, kun sen vähän päälle parikymppisenä kävin ja se oli pitkään paras päätös mitä mä olin koskaan tehnyt. Nyt kun jotenkin onnenkantamoisella satuin pääsemään yliopistoon on mun tietty pitänyt unohtaa kaikki, mitä mä opiskelusta luulin lukion jäljiltä tietäväni. Totta kai mulle sitä muutama taho tolkuttikin jo etukäteen, että yliopisto-opiskelu on ihan erilaista kuin mitä lukio-opiskelu, mutta en mä kai koskaan suhtautunut siihen erityisen tosissani, kun eipä ole ollut moinen vertailu ajankohtaista. Ennen kuin sitten nyt. Oon totisesti joutunut oppimaan monia asioita kantapään kautta ekan syksyn aikana ja yritän parhaani mukaan olla iloinen siitä, sillä ainakin ne asiat ovat nyt sit painuneet mieleen enkä niitä toivon mukaan ihan helposti unohda. Miksi ihmisen on vaikea uskoa kun ekalla kerralla jostakin asiasta huomautetaan?

Yksi näistä oppimistani asioista on se, että suurin vastuu opinnoistaan yliopistossa on opiskelijalla itsellään. Totta kai tämä nyt on itsestäänselvä asia, duh, kukas muukaan ne kurssit sun puolesta opiskelisi ja istuisi luennoilla sun puolesta? Läsnäolovelvollisuutta tai ei, mä istun ihan mielelläni luentosaleissa kuuntelemassa pitkäveteistä paapatusta kielentutkimuksesta ja terminologiasta vaikka mielummin ehkä torkkuisinkin kotona peittojen alla. Kursseille ilmottaudut itseksesi ja muistakin tehdä se ajoissa! Niitä pakollisten kurssien ryhmiä kun ei ole koolla pilattu, mulla on mennyt nyt kolme viiden opintopisteen kurssia ohi sen takia, kun kurssit ovat olleet täynnä - siitä viis, että ne olis "pitänyt" opiskella ekan vuoden aikana. No, ens syksynä sit uutta yritystä. Tenttikirjoista sun pitää tapella muiden opiskelijoiden kanssa koulun kirjastolla, ei auta itku markkinoilla jos kyseisen kurssin tentti on vasta kahden kuukauden kuluttua ja sun kirjavaraus on noudettavissa kirjastolta jo nyt. Siinäpä sit luet tenttiin ja yrität pitää kaiken oppimasi tuoreessa muistissa sinne tenttipäivään saakka. Meille ihan oikeasti jopa maalailtiin kauhukuvia siitä, kuinka opiskelijat suunnilleen repivät kirjaa toistensa käsistä yölainahyllyn edessä... joo. Sille tielle mä en ole vielä lähtenyt.

Mutta mikä mulle tuli aikamoisena järkytyksenä tässä vastuu-osiossa oli se, että kaikki tuntuu olettavan sun ottavan selvää ihan kaikesta itse. Jos on joku asia johon et tiedä vastausta, ota selvää. Ihan kuin kaikki olettaisivat, että fuksit tietävät kaiken ihan automaattisesti. Eka kouluviikko, ketäpä silloin muka jännittäis/hirvittäis, joo totta kai menen nykimään tutoreita hihasta, juoksen opettajat kiinni käytävillä ja hortoilen etsimässä opintosihteerin toimistoa rakennuksesta missä en ole ikinä ennen käynyt! Ekoina päivinä fuksit saivat jonkun säälittävän niukan aloitusinfoluennon, joka jätti enemmän kysymyksiä kuin oli tarjonnut vastauksia ja musta tuntuu vieläkin siltä, etten tiedä jotakin tärkeää ja olennaista. Mulle jopa tentteihin ilmottautuminen on ihan kummallinen asia, vaikkakaan en ole (ainakaan vielä) unohtanut ilmottautua yhteenkään. No, kai sen aika vielä ennenpitkää tulee. Onneks on sentään ainakin toistaiseksi ollut selkeät deadlinet joista on ollut suhteellisen helppo pitää kiinni.

Yliopisto on aina ollut mulle tosi mysteerinen asia, ihan kuin joku salaseura, johon kuuluu omituisia haalaribileitä, oma lehti ja jotain kummaa sanastoa, joka kuulostaa ihan koodikieleltä. No, siltä se tuntuu musta paikoin vieläkin. Siihen päälle vielä se inha tosiasia, että kuulemani (ja tietty kokemani) mukaan mikään käytännön asia ei tunnu toimivan, tiedonkulku tökkii, esseiden arvosanat viipyvät toisenkin deadlinen yli, eikä sun sähköposteihin vastata. Ja ettei vain olis vielä riittävän monimutkaista ja epävarmuutta aiheuttavaa, niin kursseillekin ilmottaudutaan ihan eri ohjelmassa kuin missä rakennat itsellesi lukujärjestyksen, joka näyttää kuinka kivasti muutamat sun pakolliset kurssit menevät päällekäin. Huoh. Ai niin, ja tietenkään ei ole mitään varmuutta päästä kaikille niille kursseille mille ilmottauduit, ihan vaan siksi, koska yliopiston henkilökunnalla ei ole aikaa/rahaa/rahkeita laittaa pari lisäkurssia tarjolle niiden jo edellisten lisäksi. Tappelepa siinä sit kolmannen vuosikurssin opiskelijoiden kanssa kurssipaikoista (joo, niitä kolmosia oli viime syksynäkin suorittamassa ekan vuoden pakollisia kursseja, joille eivät vissiin olleet mahtuneet/jaksaneet ilmoittautua...).

Näillä fiiliksillä ekalle luennolle sit, "jes".

Edit. 18:18: Mut älkää hei oikeesti huoliko, ei elämä ja opiskelu onneksi niin vakava asia ole. Tulevat ne asiat onneksi lopulta hoidetuiksi ja parhaimmillaan yliopistossa on - ainakin vielä! - ollut tosi viihtyisää ja antoisaa.

London calling!

Mä en ole käynyt kertaakaan Lontoossa. Se on ollut listalla jo pitkään, mutta jotenkin olen sen aina sivuuttanut. Oikeastaan en edes matkustele paljoa, aiemmin tuli reissattua lähinnä perheen kanssa, mutta kummasti miehen kanssa olen päätynyt lentokoneeseen useammin kuin kerran. Joulukuun 27. päivänä eli sinä aamuna kun olin valmistautumassa matkaamaan Rajamäelle ystäväni luokse, mies tunnusti ostaneensa meille (vahingossa) liput Senses Failin keikalle Lontooseen ens toukokuussa yrittäessään ihan vain katsoa kuinka se lippujen tilaus onnistuis. No, mulla ei ole mitään tätä vastaan ja lentoliputkin tuli sit hankittua vielä samana päivänä, eli Lontooseen oltais sit suuntaamassa 21.-31.5. Aaaahhhhh jänskättää!

Senses Fail soittaa siis 30. toukokuuta Camdenissa ja asdfghl can't wait. Vaikka ko. bändi mulle melko uusi tuttavuus onkin, niin olen mä silti aika hävyttömän innoissani tästä.

Tietty noihin aikoihin on varmasti jotain muutakin jännää keikkaa tarjolla Lontoossa, joten on hyvin todennäköistä että päädytään jollekin toisellekin keikalle tuon lisäksi, heh.

Tiedän että lukijakunnastani on useampikin käynyt Lontoossa visiitillä, joten oliskin kiva kuulla teidän mielipiteitä ja kokemuksia ja ennen kaikkea suosituksia kaupoista, rafloista, nähtävyyksistä sun muista. Kommentoikaa, kertokaa mielipiteenne ja suositelkaa, mainostakaa jos on mielessä jotain minkä arvelisitte vähääkään minua kiinnostavan!
(Kuvat Googlesta.)

Tell me more about this man, "Houdini".

Kotiuduin eilen iltasella takaisin Vaasaan uudenvuoden lomareissulta tuolta Nurmijärven kolmanneksi suurimmalta kylältä ja aijettä kun teki hyvää vain olla ja löhötä. Ystävän seura ei koskaan ole pahitteeksi, etenkin kun kyseessä vielä sattuu olemaan sellainen tapaus, joka jaksaa vielä yli kymmenenkin vuoden jälkeen meikää katsella. Ollaan molemmat melkoisen antisosiaalisia yksilöitä ja sehän siinä juuri parasta onkin ja varmankin myös ystävyytemme perusta, että voimme vaivaantumatta tai kiusaantumatta vain möllöttää ja nörtteillä. Ei turhaa pätemistä tai jatkuvaa sosialisointia ja läsnäoloa ja silti kuitenkin olet seurassa: parhautta. :')

Vaasa on siitä nihkeä paikka, että tämä sijaitsee ihan väärässä paikassa. Ei riitä, että junamatkatkin kestävät useamman tunnin, vaan liki aina sitä perhanan junaa pitää vaihtaa Seinäjoella. En arvosta vaihtoja, ennemmin vain istua möllöttäisin paikallani murehtimatta raiteita ja junia, buu. Mutta pientä se junapelleily on sen rinnalla, että pääsee viettämään laatuaikaa tärkeän ihmisen kanssa!

Menomatkalla oli jostain syystä ihan supermelankolinen olo. Mies saattoi mut asemalle ja tekstaili sit seuraksi uutisia CityMarketin pihasta, jonne oli sammunut tai kuollut joulupukkiasuinen ukko. Asan uusi Foetida - Use Your Illusion III -levy soi korvissa ja tiirailinkin lähinnä talvimaisemia ja kelasin asioita, oikeastaan mun junamatkat menee useinkin ihan vaan noin.

Sain tosin sit myöhemmin luettuakin pitkästä aikaa, nimittäin tuota Noah Levinen Dharma Punx -opusta, joka tarttui tässä taannoin kirpparilta mukaan. Tykkäsin ja suosittelen lämpimästi kaikille streittareille sekä punkista että buddhalaisuudesta ja meditoinnista kiinnostuneille. Helkkarin päräyttävää luettavaa, vaikka tuskin minussa itsessäni saa aikaan mitään suurta elämäntapamuutosta siltikään. Kelasin että laitan kirjan kiertoon, mitä useampi sen lukee niin sen parempi.

Kännykkäkameralaatu for the win. Valkoinen huppari on joululahja miehekkeeltäin!

Riksussa oli plussaa ja satoi räntää, olin aika järkyttynyt. Poikettiin samantien syömässä ja kaupassa ja loppuilta menikin sit taas jo tutuissa merkeissä kehnojen kauhuleffojen parissa. Luksusta. Kissat voivat hyvin ja paksusti, aijettä miten tykkään noista pojista.

Pianojakkaralla Tapsa, hylkeen muotoinen yksilö on Pertsa.

Ei hitto tuota leffojen määrää, haha. Joskus vuosia sitten yritin aina laskea niitä määriä mitä visiittini aikana tuli katsottua, enää en kerta kaikkiaan jaksa. Lähinnä tulee tuijoteltua kaikenlaista kuraa, mutta mahtui sinne muutama helmikin - tai jos ei helmi niin sit jotain niin hirveää huttua että se on just sen tähden huikea ja jää mieleen. Saatiin viimein aikaiseksi katsottua Grave Encounters 2, joka tietty hävisi edeltäjälleen, mutta oli sit loppujen lopuksi kuitenkin ihan viihdyttävä ja katsottava. Livide oli kanssa mieleenpainuva, semmoi goottihenkinen kauhutarina jossa piisaa balettitanssijoita sun muita koomamummoja kaasunaamareissa. Found-footage tuntui jostain syystä olevan ihan meidän teemana (tosin tahattomasti), joita siis Grave Encounters 2:n lisäksi tuijoteltiin myös ainakin The Bay (tappajasiiroja), The Tunnel (jänniä tunneleita), The Lost Coast Tapes (isojalkoja) sekä Evidence (retkeilyn mukavuuksista ja armeijan testailuista). Muodon vuoksi vilkuiltiin myös Quarantine 2: Terminal, vaikka tietty kovaan ääneen dissattiin näitä kämäisiä jenkkifilmatisointeja, koska onhan se nyt vain niin että [Rec] on aitona ja alkuperäisenä se parhain, hehe. Mutta oli se Terminaali ihan katsottavaa settiä, etenkin jos otti sen ihan vain hölmönä zombieselviytymiskauhuna! Lisäksi katsottiin vielä myös ainakin [REC]³ Génesis joka oli näin toisella katselukerralla paljon parempi (ah, Clara!) sekä ihan räävittömän huono Rise of the Animals joka kaikessa surkeudessaan oli ihan superhauska. Gorilla mohawkilla, oikeesti? Maininnan ansaitsevat vielä myös The Dinosaur Project (joka itseasiassa sekin oli found-footagea!), Dead End sekä ruotsalainen Det okända. Ja no joo, ajattelin ensin että jätän mainitsematta, mutta katsottiinhan me myös Masters of the Universe sekä Flash Gordon... Huh, ehkä mä nyt viimein hiljenen näiden elokuvien saralta.

Itse vuodenvaihde meni aika rauhaisasti. Koristelin ystävän pikkusiskon kanssa ensin täytekakkua ja sit väkerrettiin aika hiton monta pizzapohjaa, katteltiin töllöä ja hörpittiin mojitoja. Enpä ennen tykänny mojitoista, mutta kummasti kyllä aattona maittoivat.

Tietysti sit asiaankuuluvasti käytiin ampumassa muutamat raketit lähijärven rannassa ihan pilkkopimeässä ja hyyyyi ku on vaarallista ja typerää touhua, ei voi muuta sanoa. :'D Hengissä sentään selvittiin, vaikka yks raketti jäikin lähtöalustalleen ja sokaisi meidät kaikki kolme hyväksi toviksi (oli meillä sentään turvaväli siinä!) ja vaikka sytkärini päätti sanoa sopimuksensa irti kuin uudenvuodenlupaustani tukeakseen.

Ei ollut helppoa ei. Huomatkaa Leguana-lonkku taskussani!

Tulitettuamme siskoksien porukoiden rahat taivaan tuuliin taapersimme tyytyväisinä takaisin kämpille tuijottamaan vielä pari leffaa, ottamaan hölmöjä valokuvia ja sensellaista. Ihan kelvollinen vuodenvaihde, ei valittamista! Oli kyllä mukava reissu, vaikka olihan mulla ihan hävytön ikävä miestäni ja kissojakin. Oli ihan kiva päästä kotiinkin takas.

Minkäslaisissa merkeissä teidän vuodet vaihtuivat?

Poltergeist-Inkeri, heehhehhehhee.