Isin tyttö.

Pahoitteluni jo etukäteen jos tämä on jonkun mielestä tahditonta. Olen vain alusta asti kokenut, että näin minun on tehtävä.

Mä olin lapsena aina isin tyttö. Isi oli aina se paras tyyppi jonka luokse mentiin jos äiti komensi tai kielsi ja isi lohdutti ja oli muutenkin vaan parempi vanhempi. Iskä järjesti synttärikemuille helium-palloja ja rakensi parhaat jäätelökakut, valmisteli lihapiirakat parilla nakilla samaan tyyliin kuin grillillä ja tarjoili ne vielä rapisevista paperitaskuista. Esikoisena ja isin tyttönä tietty tarvitsin leikkimökin, isi teki sellaisen mulle. Kun halusin puuhevosen pahimmassa heppahulluiässä, isi teki niitä mulle kaksi. 90-luvun alussa isi kävi työmatkoilla ja toi aina kivoja tuliaisia, My Little Ponyja joita ei saanut edes Suomesta, merihevosen joka vaihtoi väriä vedessä, jes!

Isi teki myös tosi paljon ja kovasti töitä. Se ei ollut hirveästi kotona ja jos olikin, se vain istui nojatuolissa lukemassa lehteä ja oli kuin ei olis ollut läsnä. Kun halusin esitellä mun uutta mekkoa isille ja pyörähtelin sen edessä kuin mikäkin supermalli, kato isi kato kato, se vain käänsi lehdestään sivua, ynähti jotain eikä vilkaissutkaan. Äiti pesi mun suun saippualla joskus kun olin kahden tai kolmen, isi oli se, joka suuttuessaan antoi remmistä. Niin tosin kävi vain kerran. Se, mitä mä en kuitenkaan muista, olis sellanen hirvittävä ikävä isää kohtaan kun se oli poissa: se vain oli töissä ja sillä sipuli, ja tuli kotiin sit kun oli tullakseen. Toinen asia mitä en muista oli alkoholinkäyttö, vaikka äiti kertoikin isäni juoneen ensimmäiset 4-5 elinvuottani. Sen jälkeen se meni AA-kerhoon ja raitistui.

Mun isä lähti toisen naisen matkaan kun olin just täyttänyt 19. Isin tyttönä tietysti mä otin asian todella raskaasti ja olin pitkään vihainen ja kaunainen faijalle siitä, että se teki jotain niin typerää, mitä en saattanut millään käsittää. Pidin yhteyttä isään joka tapauksessa, vaikka mulla olikin sellainen olo kuin en olisi enää kuulunut sen elämään sen jälkeen, kun se muutti yhteen silloisen naisystävänsä kanssa ja alkoi isäpuoleksi tämän tyttärelle. Sit faija alkoi juoda uudelleen. Kai se lähti aluksi ihan viattomista saunakaljoista, mutta se oli mulle ehkä kovempi isku kuin selittämätön avioero. Just aikuisuuden kynnyksellä mä sit havahduin, että en oikeastaan edes tuntenut koko miestä, jota kutsuin isäkseni. Totta kai se oli elättänyt koko perheensä säntillisesti, kuin se olis ollut kunniakysymys, vienyt ja näyttänyt ja tehnyt kaikenlaista, mutta mä en tosiaan tuntenut sitä ollenkaan. Se oli aina töissä ja eron jälkeen aina poissa. Se soitti mulle ehkä kerran kolmessa kuukaudessa ja silloinkin se useimmiten oli jotain vailla. Siinä vaiheessa kun se lopetti antabus-kuurinsa kesken mä suutuin lopullisesti. Miksi joku antaa periksi, työkykyinen aikuinen mies! Ei se sit kauaa enää työkykyinen ollut, kun alkoi löytyä kaikenlaista vikaa ja vaivaa ja kuntoutuskin vaikutti aika turhalta aktiviteetilta.

Vuonna 2006 mä kirjoitin isäni pyynnöstä sille kirjeen, kun en suostunut muuten puhumaan sille. Se kirje oli aika vihainen, ehkä vähän tarpeettomankin, mutta koin, että mulla oli siihen oikeus. Se oli sitä aikaa, kun mä olin sille auttamattoman vihainen kaikesta, enkä halunnut kuulla siitä mitään. Mä kirjoitin siihen kirjeeseen kuinka mä vihasin sitä ja kuinka sit, kun se tekisi itsemurhan (kuten se oli jo vuosia ehtinyt synkimpinä hetkinään puhua) mä en menisi sen hautajaisiin. Kyllä meillä onneks välit siitä sit hieman parani, mutta en mä missään vaiheessa erityimmin osannut puhua siitä isänäni. Etunimellä mä sitä kutsuin kaiken aikaa. Olin sille vihainen milloin mistäkin: avioerosta, sen typerästä konkurssista, alkoholinkäytöstä, katkoista, tekstiviestien kirjoitusvirheistä ja siitä, kuinka se ei tuntunut osaavan käyttää välimerkkejä tai kuinka se puhui mun nuorimmalle veljelle vuonna 2009 että jos sillä todettaisiin Alzheimer (mitä sillä silloin epäiltiin), se joisi itsensä hengiltä. Oltiin siis aika etäisiä.

Keväällä 2012 kutsuin faijan käymään Vaasassa. Olin tavannut sitä aika harvoin ja antanut sen kuulla monta kertaa kunniansa sen omasta käytöksestä - enkä mä siis tarkoita tällä sitä, että olisin moittinut sitä avioerosta tai konkurssista tai alkoholisoitumisesta, vaan siitä, kuinka se syytti mua meidän huonoista väleistä ja siitä, kuinka sen mielestä äiti oli kääntänyt mut sitä vastaan. Hohhoijaa. Mutta joo, Vaasaan muuton jälkeen olin alkanut pitää siihen vähän enemmän yhteyttä, vaikka puhelut aina koostuivatkin siitä, kun kerroin että kuului ihan hyvää ja lopun aikaa se kertoi mitä lääkkeitä se syö ja mitä uusia vaivoja sillä oli. Faijaa ei oltu kutsuttu meidän häihin, joten se tapasi aviomiehenikin ekaa kertaa ja joo, no. Se tapaaminen oli ihan ok, vaikka joidenkin asioiden olisi toivonut menevät toisella tapaa. Ennen kuin se lähti Vaasasta, istuttiin juna-asemalla juomassa kahvia. En muista puhuttiinko me edes mistään. Oli miten oli, se oli viimeinen kerta kun mä tapasin isäni.

Joulun alla, aattoa edeltävänä perjantaina, toinen veljistäni soitti mulle ja kertoi faijan kuolleen. Istuin kotona miehen kanssa pelaamassa ja jotenkin vaan mieli löi saman tien tyhjää. Kävin tupakalla ja oli tosi utopistinen olo. Tärisytti. Sit tulin takas sisälle ja jatkoin pelaamista, koska en tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Sen jälkeen olen ollut ahdistuneempi kuin pitkiin aikoihin. Välillä sydän vain hakkaa ihan mielettömästi ja rintaa puristaa ja sitä vaan miettii, että olisinko mä voinut tehdä jotain. Faija kuoli kotiinsa pistettyään ensin asuntonsa sekaisin. Kuolemaansa edeltävällä viikolla (siis viikkoa aikaisemmin) se oli ollut risteilemässä eli dokaamassa, se oli muakin koittanut tavoitella puhelimitse ja olin lähinnä vain ärtynyt sen soittoihin. Mut sit mietin, että jospa olisin soittanut sille alkuviikosta. Jospa olisin viitsinyt lähettää sille joulukortin. Jospa jospa jospa. Jospa olisin ollut kiltimpi. En mä silti olisi mitään voinut muuttaa, mutta jossittelulleen ei mitään voi. Äh, no nyt tämä teksti menee jo sekavaksi, aluks tuntui niin selkeältä kappalejako ja kaikki. No mut. Hmm. En mä tiedä vieläkään mitä ajatella. Paikoin havahdun aina vaan uudelleen ja uudelleen siihen, että faijaa ei enää ole. Ei enää ärsytystä aiheuttavia "3 missed calls" -tekstejä luurissa, jotka avaamalla näytölle pamahtais faijan nimi. Ei enää kaveripyyntöjä Facebookissa. Ei enää veljien kertomia kuulumisia faijasta. Ei enää yhtään mitään.

Siunaustilaisuus oli viime perjantaina. Mä en ollut siellä, koska en kerta kaikkiaan olisi pystynyt. En mä oikein tiedä halusinko mä sinne edes. Pelkästään sen ajatteleminenkin sai mun rintaan niin musertavan tunteen, että olisin varmaan juurtunut kappelin pihaan kiinni jaloistani ja tuupertunut järkytyksestä. Kyllä mä sit olin lopulta sinut asian kanssa, ja lupasin itselleni (ja äidille), että käyn faijan haudalla sit joskus, kun se on mahdollista. Silti erinäisten valtakirjojen allekirjoittaminen ja ihan vain veljien kanssa puhuminen saa sen saman kuristavan tunteen edelleen pintaan. Äh. No joo. Kyllä tää tästä helpottaa, eihän me edes oltu läheisiä.

En mä oikeasti isääni vihaa, vaikka moni ystävä ja mun veljet ovat varmaan niin saattaneet luulla. Olin sille kyllä todella katkera monta vuotta siitä, mitä se teki meidän perheelle, mutta oletettavasti asioiden vain kuului mennä näin. Vaikken mä isääni oikeastaan tuntenutkaan, osaan mä silti sanoa pari hienoakin juttua siitä, joista mä olen suorastaan ylpeä (plus toki merkinnän alussa mainitsemani lapsuusmuistot!). Faija kuunnellutti mulla automatkoilla Eppu Normaalia, se oli aina ihan parasta. Epuista mulla on hyvä fiilis ja aina kun jossain soi "Vuosi 85" tai "Kitara, Taivas ja Tähdet" tekee mieli laulaa mukana. Faijakin on silloin mulle jotenkin läheisemmän tuntunen. Toinen mainittava asia on kirjat ja lukeminen: faija luki paljon ja tykkään ajatella, että olen tullut isääni siinä mielessä. Musta tämä ajatus on jotenkin todella lohdullinen, samaten kuin se, että faijan kirjat tulevat mulle ikään kuin perintönä.



Toivottavasti sulla on nyt parempi olla.