Mitalin paikka.

Arvatkaapa mitä mä tein eilen!

No olin tupakoimatta!!

Tulin ajatelleeksi että en kyllä muista koska viimeksi olisin ollut tupakoimatta edes yhden päivän verran. Ehkä joskus kaksi vuotta sitten? Apua. Sit päätin eilen että en mä voi sitä loputtomiin lykätä sitä yhtä savutonta päivää (koska pienistä tavotteistahan tässä on ihan ensi alkuun lähdettävä!) Oho, näemmä Bloggerin kuvanlisäystyökalu on muuttunut tässä yön aikana. No, katsotaan mitä tapahtuu. En oikein tiedä miten olisin voinut kuvata tekstiä tukevaa kuvamateriaalia savuttomasta päivästäni, joten saatte nyt sit ihastella allekirjoittanutta kissan kanssa. Nyt näkyis niitä keltaisia silmiäkin sit! (Ja nolottaa myöntää, mutta tuo sinapinkeltainen neuletakki on ihan yksi mun lempparivaatekappaleista tällä hetkellä... Mitähän mulle oikein on tapahtumassa...)

Ei kyllä oo helppoa tupakoimattomuus. Mulla on askissa ollut yksi savuke jäljellä maanantaista asti ja eilen pohdiskelin vain että ostaisko seuraavaksi sätkiä, vaikkei oikein niihinkään olisi varaa. Sit alkoi suututtaa ettei tahdo ees yksi savuton päivä onnistua ja sit kismitti se, että miksei muka onnistu ja äh. Tein tilapäivityksen asiasta Facebookiin: Mulla on ongelma. En uskalla nousta koneen ääreltä koska pelkään että meen heti sit (päivän ekalle) tupakalle. Miks mun on niin vaikeaa olla päivääkään polttamatta? :c Koska tiettyhän asiasta kuin asiasta kuuluu nykypäivänä vikistä sosiaalisessa mediassa. Sainkin hurjasti kyllä vinkkejä ja rohkaisua, kiitos kiitos!
Mieskään ei hirveästi tullut vastaan, vaan tarjosi tupakkaa omasta askistaan. Olenhan mä ennenkin kotona vikissyt että kun tahtois lopettaa ja uliuli ei pysty ei onnistu, niin ei mikään ihme ettei toisellakaan tahdo riittää usko siihen, että onnistuis. Mutta silti alkoi kismittää niin paljon että pelkällä sisulla päätin olla päivän sauhuttelematta, pöh!
Aamupäivä teki kyllä tiukkaa. Ehkä se oli just se päätös että tänään en tupakoi. Mietin vaan että se on vain loppujen lopuksi yksi päivä mun elämästä. Juurruin aika tiukasti koneen ääreen, koska heti kun tekeminen loppuu niin alkaa tehdä mieli tupakkaa. Olin luvannut käydä kaupassakin ja toi ulos lähteminen on kanssa yks vaikein asia tehdä ilman tupakkaa... Siitä on tullut niin rutiini, että pistää tupakan palamaan saman tien kun astuu alaovesta pihalle. Yöpöydän laatikosta löytynyt purkkapussi pelasti, jauhoin Jenkkiä koko matkan, ni meni yllättävän kivuttomasti!
Paluumatkalla törmäsin yhteen luokkakaveriin keskustassa. Koulussa aina sauhutellaan yhdessä, ni tuntui kyllä kieltämättä kummalta seisoskella siinä kattomassa kun toinen tupakoi ja ite seistä nallotti vain tumput suorina, mutta ei ihme kyllä tehnyt mieli. Hienoja ihmisiä oon haalinut ympärilleni kun tämäkin sit tarjosi mulle (vitsillä) jämiä, mutta selvisin kiusauksesta! Uutta purukumia kiertoon vaan ja kotiin turvaan koneen ääreen, huh.
Pastilleja en kokeillu, mutta uutta Merkkari Mix -sekoitusta kyllä. Toimi. Loppuillasta ei tehnyt ihan niin hurjasti mieli tupakkaa, vaikka paikoin aika tuntuikin menevän kyllä tosi hitaasti... Jotenkin sitä on niin tottunut jaottelemaan päivänsä tupakoinnin mukaan. "Poltin viimeksi kaks tuntia sitten. Voisin käydä uudestaan."

Mutta hurjasti oon kyllä saanut positiivista palautetta. Onhan yksi päivä tosi säälittävä suoritus, joo, ja en tiedä yhtään mitä tästä päivästä tulee, mutta alkuhan tämäkin! Ja minä jos kuka olen just niin nolo että teen jo yhdestä savuttomasta päivästä suuren numeron, hähä. Sääliksi käy uusia lukijoita, joskin ihanaa että ootte löytäneet tienne tänne!

Edelliseen entryyn olin saanu pari kommenttia, joista vahingossa deletoin toisen kun yritin poistaa sen juurella ollutta "Tämä kommentti on poistettu" -haamukommenttia, mikä ei tietenkään toimi niin, mutta onneks sähköpostiin oli tullut kopiot niistä molemmista! LJ:n friends only -toiminto oli mullakin käytössä, mutta jostain se ajatus oli silti iskostunut päähäni, että ei ehkä ollu ihan sopivaa silti kirjoittaa toisille ihmisille jonkun toisen henkilökohtaisesta elämästä. Oma elämä tietty asia erikseen, mutta siitä tuli sellainen juoruilun maku mulle. Tietty toisinaan kaipaan LJ:ia kamalasti ja kaikkia niitä ihmisiä keiden kanssa sai jakaa elämäänsä ja ketkä vastapainoisesti jakoivat omaa elämäänsä sitten minulle. Kyllä siinä muodostui sellainen sanaton luottamus ja yhteys, jota ei tällaisessa julkisessa blogissa muodostu niinkään - tai ei ainakaan kovin helposti eikä tosiaan mitään syvällistä sellaista. Mutta en mä sellaista tällä kyllä ajatellutkaan tavoittelevani. Mutta joo, onhan se LJ-turinointi tietty "sopivan mukavaa" ja "jännittävää", niin kuin kommentissa lukikin, heh. Sitä en kyllä kommentoi että muka kirjoittaisin hyvin, haha, tämmöstä kuraa suollan vaan ja hämään sitte kuvilla. Mutta kiitos kuitenkin kommentistasi, sinä siis jonka kommentin epähuomiossa poistin!

No kylläpäs nyt meni taas vähän sivuraiteille tämä. Noh. Kohti uusia haasteita.