Definitely the worst day since yesterday.

Tajuttoman turhauttava toi kolmas levy FFVIII:ssa. Avaruudessa lillumista ja Rinoan perässä ravaamista, huoooh. Rinoa nyt kun on muutenkin joku turhin hahmo mun mielestä, vaikka tuskin tuo peli nyt ilmankaan toimisi. Tuossa ylläolevassa kuvassa ravaan ympäri Eshtaria, loppujen lopuks hamstrasin vain loitsuja ja tappelin, kun en muutakaan keksinyt. :I

Iltapalaa. Mulla on hirveä pakkomielle sipseihin ja dippiin, mutta viime aikoina on ahdistanut vähän liikaa kaikki se, mitä suuhuni pistän, joten vihanneslinjalla mentiin. Uusimmat jaksot Two And A Half Menista ja How I Met Your Motherista katsottu sapuskoidessa = what a great distraction!

Se, mikä tekee tästä päivästä hieman kehnonlaisen (huolimatta dipistä ja siitä, että tapasin ystävääni kahvin ja avautumisen merkeissä) olivat aamuisen lääkärin ja terapeutin tapaamiset perätysten. Sain lekurilta epäsuoran diagnoosin: mulla on anoreksia. En ole koskaan ollut näin kauhuissani. Kai mä jotenkin olin järkeillyt ja tuudittautunut siihen uskoon ja luuloon, että eihän nyt mulle voisi mitään tuollaista kehittyä, vaikka ruoan ja painon kanssa olenkin vekslaillut jo vuodesta 2005 lähtien, mutta siellä mä vaan psykiatrisella poliklinikalla istuin tuppisuuna kuuntelemassa tuomiota. Saan lähetteen Vaasan psyk.polille kun nyt sinne ollaan tosiaan yhä muuttamassa, ja samaan syssyyn pitäis käydä labrassa (mahd. pian, and I'm freaking out) ja ravitsemusterapiakäynnitkin jatkuvat sitten Pohjanmaalla. Mikä mua eniten ehkä pysäytti, oli 8kg alipaino ja se, että joudun tätä menoa oikeasti pian sairaalahoitoon. Sisätautilääkärille lähti myös lähete, ja osastostakin oli puhetta.

Yritän ottaa itsestäni kuvia, kun monesti alipainoiset havahtuu vasta siten omaan, noh, ohuuteensa, mutta vielä ei tunnu missään. En mä tähän tahdo kuolla, mutta kun en tiedä mitään muutakaan tapaa elää. En mä siltikään tahtonut ketään huolestuttaa, mutta vasta, kun ystäväni kertoi mulle itkeneensä meidän viime tapaamisen jälkeen sitä, että pelkää menettävänsä mut tälle sairaudelle, nousi väkisinkin pala kurkkuun. En mä ihan tätä tahtonut.

Äh, anteeksi tämä henkilökohtainen avautuminen... Ja mä kun vielä vakaasti blogia aloittaessani lupasin ja vannoin, että kirjoitan pelkästään positiivisista asioista. Kai tämä vain on niin kokonaisvaltaisesti jokaisiin päiviini vaikuttava asia, etten voi sitä sivuuttaakaan. Mut ens merkintä on jo positiivisempi, lupaan sen! Tämän illan koetan päästä eroon vetämättömyydestäni, kaikki tekeminen on tuntunut niin turhaalta, ja olis vaikka mitä tehtävää...

Huomenna illalla lähdetään miehen kanssa risteilemään, palataan asiaan siis sen jälkeen!