(Tässä oli kuva Elina Tiilikasta, mutta nyt se on poistettu. Googlatkaa!)
Sain aivan sattumalta tietää Elina Tiilikan toisen romaanin tulleen ulos tässä aivan hiljattain, ja haalinkin sen käsiini kirjastosta heti, kun reissultani kotiuduin. Moni saattaakin ehkä muistaa Tiilikan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan esikoisromaanin, "Punaisen Mekon", joka herätti ilmestyessään aikamoisen kohun, ja josta Tiilikka käväisi mm. Maria! -showssakin puhelemassa.
Syy, miksi olen niin kiinnostunut Tiilikan romaaneista, on jollain omituisella tapaa melko henkilökohtainen. Opiskelin Limingan taidekoulussa muutamia kuukausia syyslukukaudella 2008, ja kuulin tuolloin Elina Tiilikasta. Itseasiassa tapasinkin hänet pariin otteeseen, sillä hän oli edellisvuoden opiskellut samassa koulussa, ja kävi siellä tuolloin moikkaamassa ystäviään. Tiilikka/Tikka vaikutti heti mielenkiintoiselta ihmiseltä, sellaiselta, johon haluaisi tutustua, muttei ihan tohdi. Hurjia tarinoita ja tatuointeja, joo, mutta tyydyin ihastelemaan Tikkaa etäältä, lueskelemaan juttuja sarjakuvablogeista ja kuuntelemaan kertomuksia puolitutuilta. Se, mitä Tikasta kuitenkin tuolloin opin ja johon samaistuin enemmän kuin mihinkään muuhun toteamukseen ikinä oli se, että Tikka sanoi olevansa parempi kirjoittaja kuin piirtäjä. En tiedä kuinka kauan olen tuntenut samoin, mutta nyt puhutaan joka tapauksessa vuosista.
Ahmaisin Tikan esikoisromaanin saman tien sen julkaisun jälkeen, oikeastaan säntäsin kauppaan ostamaan sen täyshintaisena heti vain kun rahatilanne alkoi myöden. Punaisesta Mekosta olin tiennyt jo pitkään ennen sen julkaisemista, mutta tämä uudempi teos tuli mulle ihan nurkan takaa.
Takakannessa lukee seuraavaa:
"Villi tarina maanisdepressiivisestä tytöstä"
Myrsky on nuori taideopiskelija, joka sairastaa maanisdepressiivisyyttä ja käyttäytyy arvaamattomasti. Hän ei halua tehdä pahaa, mutta on holtiton eikä ota vastuuta tekemisistään. Pohjimmiltaan hän on eksynyt tyttö, joka ei sopeudu minnekään.
Myrsky ottaa hatkat koulusta ja tapaa tien päällä Marekin, puolalaisen prätkämiehen, jonka kyytiin hän lähtee. Myrsky ja Marek ovat kuin Pohjolan Bonnie ja Clyde. He elävät vallatussa talossa, ryöstävät kioskeja ja polttelevat aamupalaksi jointteja. Elämä veitsenterällä on rankkaa, ja seuraukset ovat rumat.
Elina Tiilikka herätti omakohtaisella esikoisteoksellaan 'Punainen mekko' valtavan huomion. Myrsky on fiktiivinen romaani, raju kuvaus todella levottomista ihmisistä. Kerronta on paljasta ja koskettavaa, ja romaani on oudolla tavalla hyvin aito ja puhutteleva."
No, kertaistumalta tuonkin lukaisin, enkä sille mitään mahtanut. Kuten Punainen mekko, on myös Myrsky kielellisesti mielestäni helppolukuista ja siten mukaansatempaavaa. Vaikka Tiilikan teokset eivät välttämättä ihan hetkeen nouse suosikeiksini, on Tiilikan tapa kuvata asioita silti huomiota herättävää. Kieltämättä jotkin sanontatavat ja jopa sanat toistuvat huomattavan usein tekstissä, mutta näitä on helppo katsoa läpi sormien. Ja toisaalta, mikä minä olen kritisoimaan kun tätä nykyä ainoa teksti mitä saan itse tuotettua on lähinnä näitä tämmöisiä blogirääpellyksiä?-)
Mikä Myrskyssä kiinnosti heti alusta alkaen, oli päähenkilön sairastama kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota omassakin perheessäni ja ystäväpiirissäni on esiintynyt. Ei tosin yhtä rajusti kuin Tiilikan kuvaamana, mutta mielenkiintoisuudesta se ei siltikään ole yhtään pois. Yhtä kaikki nautin Myrskyn lennokkuudesta ja kaoottisuudesta; välillä tilannekuviot vaihtuvat niin vikkelään, etten lukijana tahtonut pysyä mukana, mutta se osaltaan toi manian kaoottisuuden entistäkin lähemmäksi ja liki ymmärrettäväksi. Välillä havahduin hahmojen välisiin vuoropuheluihin ihan ymmyrkäisenä ja selaan sivun, pari taaksepäin, että hetkinen, mitenkäs ne nyt tästä päätyivät puhumaan, ja välillä tekisi mieli ottaa kynä käteen ja alleviivailla mainioita sanapareja, sanontoja ja kokonaisia lauseita joihin samaistua, tai jotka muuten vain hämmentävät nerokkuudellaan.
Samanaikaisesti ihailen ja vihaan Tiilikan tapaa kirjoittaa niin suorasukaisesti oletettavasti itseään kiinnostavista asioista, tuoda henkilöhahmoihin (kuten Marekiin) niin alleviivattuja piirteitä joita voisi helposti kuvitella Tiilikan itsensä huomioivan ja ihailevan ihmisissä, mutta kuten sanottua: ristiriitaista. Musta on oikein, että kirja on kirjoittajansa näköinen, ja että kirjailija kirjoittaa hahmoista, tapahtumista ja teoista kuten itse niistä tahtoo, olivat ne sitten mieltymystensä mukaisia tai ei.
Bottom line is: ihailen Elina Tiilikkaa kirjailijana suuresti, ja jään malttamattomana odottamaan miten paljon hän tulee kirjailijana vielä kasvamaan ja kehittymään. Ja saletisti ostan kyllä joka ikisen kirjan, joka Tiilikalta julkaistaan!
Haha, en voi luvata ettei tää jäisi viimeiseksi "kirja-arvosteluksi", mutta oli ihan pakko päästää tämä ulos systeemistä. Huomenna voisin naputella Rajamäen reissusta ja Eastpak Antidote Tour -keikasta!
Apua, multakin on mennyt tää ihan ohi! Pitää käydä nappaamassa heti kun saan tuon Dorian Grain Muotokuvan luettua. :o
VastaaPoistaKirja kuvaa asiaa, joka taatusti herättää mielenkiintoa. Mielenkiinnosta kertoo jo sekin, että kun helmikuussa 2012 ostin Turun Wiklundilta Juvalla 2010 painetun pokkarin, se oli jo neljäs painos kirjasta. Kirja tuo mieleen toisaalta P. Coelhon romaanin Yksitoista minuuttia-lieneekö ollut kirjoittajalla mielessä kirjoittaessaan-toisaalta sosiologi-kansanedustaja Anne Kontulan pamfletin Tästä äiti varoitti ja hyvän tutkimuksen Punainen eksodus. Joka tapauksessa rehellisen kirjoittamisen arvoinen aihe: suomalainen prostituutio, josta ei luullakseni kovin paljoa ole kaunokirjallisuutta kirjoitettu.
VastaaPoistaJos jotain kirjassa kirjoittaisin toisin, niin loppu tuntuu hiukan sovinnaiselta: paluu äidin helmoihin ikäänkuin päästäisi pahasta. Myös ajan, paikan ja ympäristön hahmottamiseen kaipaisin selkeyttä. Hyvin sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu ja aihevalinta lyö laudalta monet tylsemmät romaanit.
Hei,
VastaaPoistaOlen ottanut Elina Tiilikan kuvan, jota käytät blogissasi. Tiedät kai, että tällainen kuvankäyttö ilman lupaa on laitonta. Voitko poistaa kuvan kiitos!
t. valokuvaaja Outi Törmälä
Kyllähän tuo passaa, vaikken omakseni kuvaa missään vaiheessa väittänytkään. Anteeksi kuitenkin!
PoistaMoi vielä, toisten kuvien vieminen netistä on siis laitonta vaikka kuvia ei omikseen väittäisikään. Kuvia voi kyllä saada omaan blogiinsa kysymällä. Sitä kannattaa kokeilla, ei varastamista. Joskus kuvat sitten maksavat, mutta voi olla että sellaisen saa myös ilmaiseksi. Kuvan yhteydessä pitäisi myös aina mainita kuvaajan nimi. Tämä kuuluu tekijänoikeuksien vaalimaan isyysoikeuteen.
PoistaKiitti joka tapauksessa, että poistit kuvan!
Outi
Näinhän se on, ja varmasti itse olisin toiminut vastaavassa tilanteessa samoin. Harmi, etten hoksannut kysyä kuvasta, vaikka noista tekijänoikeusasioista sen verran tiesinkin. Omaa typeryyttä, mutta tapahtuneesta viisastuneena teen sitten niin seuraavalla kerralla.
Poista