No regrets.

Puhuttiin tuossa irkissä just parin kaverin kanssa siitä, kuinka vissiin nyt olis pitänyt tulla maailmanloppu Mayojen tai joidenkin mukaan ja siitä, mitä kukin tekisi jos tiedettäis että maailma on loppumaisillaan. Että mitä sitä vielä kiirehtis tekemään ennen kuin kaikki on ohi. Toki ihan ensimmäisenä kyynikko ja skeptikko sisälläni nosti päätään ja ajattelin oitis, että mitä järkeä tehdä mitään, kun ei siitä jäisi kuitenkaan mitään näyttöä tai muistoa jäljelle, ei ketään ketä muistais että olen tehnyt jotakin hienoa tai jännittävää tai uskomatonta. Tietysti sain heti moitteita siitä, että mistäs minä voin tietää ettei kuoleman jälkeen muka ole elämää, mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, ettei mulla suoranaisesti ole mitään tarvetta tehdä, nähdä tai kokea mitään tuollaisessa kuvitellussa tilanteessa. Kyllä mä varmaan lähtisin esim. kuumailmapallolennolle jos mulle siihen tilaisuus tarjoutuisi, mutta ei se ole mulle mikään sellainen must do -asia, joka olisi ehdottoman pakko kokea tai muuten elämäni ei ole ollut minkään arvoista. Ei musta tekemämme asiat tai omistamamme tavarat arvota elämiämme, ei niiden pitäis olla mikään arvostuksen mittapuu. Toki mietin usein että kun tuntuu siltä etten ole saavuttanut elämässäni mitään, kun ei ole perhettä, ei ammattitutkintoa, omistusasuntoa tai edes omaa autoa (saatika ajokorttia, mind you), ei vakituista työpaikkaa tai yhtään mitään tuommoista, mutta ei sekään arvota mua tai elämääni. Mä olen ehtinyt nähdä vieraita maita muutamia kappaleita, käydä roadtripillä Suomessa, käynyt teatterissa ja valvonut ulkona koko yön, juonut muistini (kerran!), istunut urheiluauton kyydissä ja kulkenut monensadan kilometrin matkan moottoripyörän kyydissä, saanut kokeilla ajaa moottorikelkkaa, asunut monessa eri kaupungissa ja opiskellut monia eri aloja, jotka kaikki ovat vain lisänneet kokemuksiini ja elämyksiini. Olen opiskellut vieraita kieliä ja päässyt yliopistoon, käynyt teatterissa, cosplayannut, larpannut ja nähnyt millaista meininki on helluntaiherätyksen iltahartauksissa. Olen osallistunut katolisen kirkon sunnuntaisaarnaan, ollut tatuoitavana ja ottannut nännilävistyksen kaverin kaverin vessassa, kääntynyt kasvissyöjäksi ja kirjoittanut ensimmäisen vedoksen kirjasta. Oon varmasti tehnyt paljon kaikenlaista muutakin, mutta nämä nyt tuli äkkiseltään mieleen.

Totta kai ihmiset kokevat asiat eri tavalla ja varmasti moni noista edellä listaamistani asioista on ihan pffft-peruskauraa monen teidän mielestä. Mutta just ne ihan kaikista tylsimmätkin ja tavallisimmatkin asiat ovat kokemisen arvoisia. Kaikki kokemukset ja teot ja ihmiset keitä me tapaamme ovat vain plussaa kaikkeen siihen, mitä me nyt jo olemme tähän päivään mennessä kokeneet, ja juuri ne asiat ovat tehneet meistä sitä mitä me nykyisin olemme. Tietysti elämään mahtuu paljon sellaista, mikä ei ole niin mieluisaa ja sitä tulee ajatelleeksi, että onpas taas aikamoista kuraa kaikki mitä kohdalle osuu, mutta mä taidan pohjimmiltani olla aika tyytyväinen silti elämääni, vaikka välillä ruikutankin turhasta ja kaipailen jotain maallista materiaa tai mitä vaan. Mä olen tyytyväinen: mulla on rakastava aviomies ja (vuokra-)asunto, joka tuntuu kodilta; kaksi mahtavaa kissalasta, perhe jota rakastan, katto pään päällä ja ruokaa jääkaapissa, sekä saan tehdä sitä mitä haluan. Joo, on tää aika jees. Mutta en mä sano, että ok, tää oli nyt tässä, koska niin ei ole. Oon varma, että tuun vielä kokemaan kaikenlaista jännää, näkemään ihmeellisiä ja hienoja asioita ja tapaamaan uusia, mielenkiintoisia ihmisiä. Kyllä mä ihan avoimin mielin tulevaisuuteen suhtaudun.

Mitenkäs te? Oletteko tyytyväisiä, vai vieläkö on hirveästi nähtävää ja koettavaa? Mitä te tekisitte jos saisitte kuulla että maailma loppuu esim. kuukauden kuluttua?