Vedäpä vielä kerran henkeä.

Näemmä kolmen kuukauden välein iskee se maailmanlopun masennus, jolloin tekee mieli hypätä junan alle ja viiltää ihon täyteen punaisia rantuja. Seinäjoella vaihtojunaa odotellessani katselin ohi kiitäviä vetureita ja mietin että mitäpä jos. Tuli perhosia vatsaan. Kotona tyydyin vain siihen perinteiseen.

Nyt helpottaa jo hieman, mutta sosialisointi ei oikein tahdo innostaa. Vaasaan muuttamisesta tuli täyteen viime viikolla tasan neljä vuotta ja kai mun täytyy nyt alkaa asennoitua siihen, etten mä täältä mihinkään pääse. Onneksi toinen velipoika muutti Vaasaan, ollaan sen kanssa kyllä vietetty paljon aikaa ja jotain lohdullista siinä on. Nyt kun ne löysivät isomman asunnonkin tyttöystävänsä kanssa niin mäkin voin tunkea sinne vaikka yökylään jos on tukala olo ja kaipaan vastaanottavaista seuraa.

En mä ketään mun ystäviä, kavereita tai tuttuja vierasta tai inhoa. Mä en vain jaksa pitää yhteyttä. Väsyttää höpistä small talkia ja vaikka moni rakas ihminen onkin sanonut että saan puhua niille mistä vain niin jotenkin en vain pysty avaamaan suutani. Se tuntuu niin... vaivalloiselta. Ja mitä iloa siitä oikein edes on kenellekään että kerron olevani masentunut ja itsetuhoinen?

DK-terapia tuntuu pöljältä, tosin en nyt voi yhden ryhmäistunnon jälkeen vielä sanoa varmaksi. Yksilöterapiassakin tunnutaan keskittyvän vain ties mihin tietoisuusharjoituksiin ja viikkokortin läpikäymiseen, tunteisiin ja siihen mistä ne johtuivat ja mitä minun olisi pitänyt tehdä, vaikka oikeasti tahtoisin vain vuodattaa murheet pois kontoltani. En mä oikeastaan neuvoja kaipaa, jotakin virallista, puolueetonta tahoa vain, joka kuuntelisi. Ei se kavereille ole sama.

Ajattelin myydä mun MLP:t pois. Ja derby-luistimet. Vielä kun saisi aikaiseksi valokuvattua ne ja laadittua myynti-ilmoitukset. Huoh.

Welp, time for an update I guess.

Ei pysy mielenkiinto yllä sitten millään. Paitsi joten kuten neulomiseen! Oon tässä lokakuun aikana neulonut neljä paria lapasia ja viidennet on tekeillä. Muuten sitä tulee lietsottua ajattelemaan itsensä vaikka mitä, ja lopputuloksena suuttumus.

Kirjoitin viime viikolla dk-terapiasopimuksen ja jotenkin koko lapun virallisuus sai mut yllättäen sitten ahdistumaan. Tuntuu, että nyt on PAKKO käydä siellä (vaikkei sitä lapussa lukenutkaan ja eihän siitä mitään sanktioita tule jos jättäisin kesken), sitoutua siihen, pärjätä siellä, oppia asioita ja hyödyntää niitä käytännössä. Entäpä jos musta ei olekaan siihen? Kiitos, ääni päässäni, joka kyseenalaistaa mun kaiken tekemisen tuolla samaisella kysymyksellä.

Sain mä sentään jotain suunnittelemaani aikaiseksi, nimittäin soitin lukioni terveydenhoitajalle ja selvitin, koska olen saanut jäykkäkouristusrokotuksen. Vielä pitäisi ottaa yhteyttä yliopistolle ja selvittää miten mun on mahdollista jatkaa opintojani sitten kun olen siihen valmis ja eääh. Parin laskun eräpäivää pitäisi siirtää. Muutama tatuointi pitäisi tehdä. Terapiaa varten täytyy täyttää viikkokortti. Soittaa Kelan perintätoimistoon ja ulosottovirastoon. Yyh. Haluun vain käpertyä sohvannurkkaan (ostin meille btw uuden sohvan!!), neuloa jotain ja katsella Gator Boysia ja Treehouse Mastersia ja Snake-Sheilaa Animal Planetilta.

Ensi viikolla tulee täyteen tasan neljä vuotta siitä kun muutin Vaasaan. Tuntuu kamalalta, että oon vieläkin täällä, kaupungissa, mikä ei tunnu kodilta. Toisaalta mikähän sitten tuntuisi kodilta... Ehkä Rajamäki? Siitä mä olen viime aikoina haaveillut. Siitä, ja puumajassa asumisesta.

Oon vain niin väsynyt ihmisiin ja elämiseen ja ihan kaikkeen. Äh. Väsyttää pitää yhteyttä sellaisiin ihmisiin jotka eivät pidä muhun juurikaan yhteyttä, vaikka pidän näitä ihmisiä ystävinäni, tai ainakin olen pitänyt monta vuotta. Pitäis osata vain päästää irti asioista, mutta kun joko en osaa tai sitten en vain halua.

Oli mulla kaikkee mielessä vaihteeksi mistä kirjoittaa, mutta yllättäen en saakaan enää muuta aikaiseksi kuin sekavaa sanahelinää. Pitäis jaksaa repiä kone auki aina inspiraation tullen, mutta minkäs teet, huoh. No joo. Palataan taas joskus kuukauden kuluttua, mä painun nyt juomaan kahvia senkin uhalla että maha hajoaa.

No en minä nyt välttämättä hukkua välittäisi.

Ihime olo. Viikon verran hyväfiilis-putki ja sit ohops, yks kaks ahdistaa. No, ainakaan mikään ei ole muuttunut. Täti Terapian mielestä itse lietsoin tämän olon takasin itselleni. Voihan se niinkin olla, joskaan mitään en myönnä.

Tälle päivälle oli vaikka ja mitä ohjelmaa, terapiaa, kyyditystä (autokyyti, you pervs), sushia ja tatuointia, ja vaikka niinkin kivalta kuin se kuulostaakin niin aamulla onnistuin ahdistumaan tapahtuvien asioiden määrästä. Ihan liikaa oli kaikkea lautasella, ei sitä vain pieni ihminen kaikkeen pysty. Terapiassakin oli semmoi olo että nyt ei tuu hyvä käynti, ja vainoharhailin koko ajan saapumattomia viestejä ja eäh. En mä onneksi ollut ketään äkkiperumisellani tällä kertaa suututtanut (ihana G), mut silti olo on jotenkin tukalan epämukava.

Vieläkin vaan jatkuvasti fiilis siitä miten epäkelpo yhteiskunnan yksilö olen. Enkä välttämättä edes yhteiskunnan, vaan ihan yleisesti sosialisointiin epäkelpo. Ahdistun ja perun asioita, saan syytteitä tekosyiden keksimisestä ja mietin vaan sitä, millainen rasite oon kaikille kun angstaan ja ulisen ja mitä vielä. Oon sekava ja hankala. Puhun liikaa ohi suuni ja ihmiset käyttää sitä mua vastaan. Ja sit se ainoa piirre vanhasta minusta joka saattaa olla vähän komenteleva ja tiuskiva, jos meen jotain sanomaan ja saan huutoa takas niin meen ihan lukkoon ja alan vahdata itseäni ja käytöstäni entisestään, ettei vaan tule toistumaan. Minkä minä sille voin että haluan olla pidetty ja helppo ihminen, jonka kanssa on kiva olla. Mutta onhan se silti nihkeetä jos on taas joku asia jota pitää käytöksessään tarkkailla. Tarkkaileeko muutkin?

Voispa sitä vaan ottaa ja lähteä ja kadota. Omaa päätään ja ongelmiaan ei pääse pakoon, sen mää oon huomannu ja oppinu kantapään kautta, mutta ainakaan en piinaisi muita ihmisiä läsnäolollani. Olisi muilla helpompaa.

NIIN, ja sekin taas tuli mieleen että hirvittää se, että mitä kun tuo nykyinenkin mies huomaa mimmoi älytön nilkki pohjimmiltani oon, rasittava tapaus jne. Oon edelleen vahvasti sitä mieltä että kun minuun joku hyvin tutustuu ja näkee sen ns. "oikean minän" niin ottavat jalat alleen. Huwah. Vois alkaa piirtää kiville naamoja ja puhua niille.

Loppuun vielä kuitenkin vähän jotain positiivista, jotka ovat piristäneet meikän päiviä:

- Poikakaverijeejee kertoi kehuneensa ainakin viidelle ihmiselle sitä, miten ylpeä on mun Naamakirjattomuudesta!
- Poikkis antoi lekurilleen krediittiä kasvispainotteisesta ruokavaliostaan, jota minä luotsaan.
- Puhuin eilen molemman velipojan kanssa puhelimessa, tuli ihan sairaan hyvä mieli. Veli ykkönen muuttaa samaan kaupunkiin ens viikonloppuna ja suunniteltiin jo kaikkia hengailuhetkiä sen kanssa. Veli kakkonen antoi aiheen tatuoinnille, joka sille jossain välissä kai tehtäis, ja puhuttiin tapaamisestakin. Johan viime kerrasta on jo aikaa.
- Vanhan taidekoulukaverin suosittelema levy, Perusjätkien "Kotikutone". Suomiräbää oulummurteella, ah.
- Apteekki piti lupauksensa ja tilasi mulle Dettolin vuorokaudessa. Ny tuli viestiä just että ois noudettavissa.

Kai mää oon tän myötä vähän paremmalla tuulella että lähen kumminki sinne sushille, ku kerta G tarjoaa. Don't mind if I do.

Sen lisäksi vielä.

Miten elämästä yhtäkkiä tuli ihan hirveää vuoristorataa noin niinkuin tunnepuolen puolesta? Johtuuko se hormoneista? Viime vuonna kun täytin pyöreitä, niin eihän se nyt kivalta tuntunut. Tänä vuonna kun tuli yksi vuosi lisää niin se tuntui paskemmalta kuin koskaan. Vuodessa suunta on tuntunut olleen vain alaspäin ja se jos jokin masentaa.

Kela teki samat kuin yliopisto mulle silloin taannoin kun odotin tietoa sisäänpääsystä. Ensin annetaan ymmärtää ettei mitään tsänssejä, ja sit muutama viikko eteenpäin saatkin ilouutisia. Eihän se nyt ole reilua laisinkaan, leikkiä tuolla tavalla tyttöparan tunteilla!

DKT:aan pääsyä mä tässä vielä odottelen. Motivaatio sitä kohtaan alkaa olla kyllä jo nyt ihan nollissa, kannattaako sitä nyt edes lähteä ottamaan moiseen osaakaan sitten kun se alkaa? Tuskin. Eikä ihan hirveästi hotsittaisi jäädä tähän kaupunkiinkaan yhtään enää pidemmäksi aikaa. Huoh.

Mä vietin hiljattain viitisen päivää lapsiperheessä kylässä. Se jos jokin oli ihan parasta ehkäisyvalistusta, sanonpa vaan.

No hö, nyt kun ei vituta tai masenna aivan jäätävästi niin kirjoittaminenkin on vaikeaa. Oh welp, palataan astialle kun on taas ihan käsittämätön tarve nillittää!

Eikä siinä vielä kaikki!

Musta usein tuntuu siltä ettei mun kuulu olla ihmisten ilmoilla ollenkaan. Tai no randomit kaduntallaajat on ok, eilenkin neuvoin tätejä ja setiä kahvikuppien äärelle kun kysyivät kahvilaa ja juttelin jonkun elämäntapajuopon kanssa samalla, kun se poltti piipullisen. Mutta siis läheiset. Mä oon vaan ihan helvetinmoinen taakka. Eiku oikeesti!

Esimerkkinä eilinen. Olin koko viikonlopun superonnellinen ja iloinen ja happy. Hakunamatata, ei huolen päivää, läheinen ystävä oli pitämässä seuraa jne. Ja sit illalla. Yllätys! Pää ei kestä. Hajotti. Itketti. Arki alkaa, apua, mitä kohta. Tupakatkin loppu. Aijoo, oli tää rahattomuusaspekti. Koska seuraavan kerran ja mistä? Ei hajuakaan. Ei ole muuten rauhoittaviakaan. Mitä mä teen? Loogisin ratkaisu: pimeään makuuhuoneeseen itkemään.

Musta tuntuu että mun aivoissa on jotain hajonnut korjaamattomalla tapaa, eikä sille voi mitään. Mun pitäisi vain pystyä elämään sen asian kanssa.

Tosi usein mä kelaan että oon ihan osastokamaa, kun vaan itken ja tuijotan katatonisena seinää ja istun pimeässä, mutta kun sekin on niin kallista. Että jos ei ole rahaa käydä muutenkaan kaupassa niin milläs sitten osaston rahoittaa, kun ei kumppaniltakaan voi vaatia moista. (Mikäli kumppani edes on okei sen suhteen, että hakeutuisin hoitoon. Nykyinen on ok sen kanssa, edellinen ei ollut - meitä on moneen junaan.) Ja entä jos sitten en olekaan osastokelpoinen ammattiväen mielestä? Niillehän oli jotenkin ihan selvä homma hylätä kuntoutustukihakemuksenikin (onneksi tajusin ettei se johtunut minusta) ja DKT:kin jäi vissiin kokematta tältä syksyltä. Sairaassa mielessäni loogisimmaksi muodostunut selitys oli toki se, etten ole riittävän sairas. Kun enhän minä koskaan. Mikään ei riitä, en ole tarpeeksi hyvä, kiltti, sairas, aktiivinen, sosiaalinen, ystävällinen, laiha, kaunis, yritteliäs jne.

Joo, lähden terapiaan nillittämään. Johan viime kerrasta on useampi viikko.

Ja sataa ja ilta joutuu ja kaikki maailman suru ei muuta mitään.

Blogi sai uuden lookin, nimen ja osoitteen; hyvästi "Daily Dose of Average", tervetuloa yksinkertaisempi, angstisempi ja entistäkin kämäisempi yritelmä! Mä valehtelematta tuhlasin juuri kolme varttia tämän paskan säätöön - kiitos, sinä ihana, vanha miniläppärin irvikuva - joten palataan astialle paremmin kuulumisin joku toinen päivä. Nyt mä palkitsen itseäni Colombard-Chardonnay -lasillisella, tupakalla (ei, en ole lopettanut vieläkään) ja virkkaan vähän lisää.

Sing me a rainbow, steal me a dream.

Ihan yhtäkkiä iski omituinen ajatus kaivaa hitaasti toimiva läppäri esiin ja klikkailla itseni Bloggeriin. Mieli tekee kirjoittaa vaikken tiedä tarkalleen mitä, enkä oikein päiväkirjaankaan osaa jäsennellä ajatuksiani käsin kirjoittaen.

Päivät ovat melko lailla toisiinsa sekoittuvaa harmaata massaa. Jäin 2.3. sairauslomalle vaikean masennuksen takia ja näillä näkymin saikkuni jatkuu kesäkuun loppuun asti. Mitä sen jälkeen tapahtuu - mulla ei ole aavistustakaan, vaikka toivoisinkin kovasti sairausloman jatkuvan. En mä koe olevani psyykkisesti vielä missään kunnossa työelämään tai mihin muuhunkaan. Välillä tuntuu että olen laiska pummi, välillä taas on pää niin pahasti levällään etten tiedä kuka olen ja miksi olen. Uudet lääkkeet sentään ovat katkaisseet pahimman terän masennukselta enkä enää yhtäjaksoisesti haaveile kuolevani, mutta sekavuustiloja ja ahdistuskohtauksia on yhä toisinaan. Harvemmin onneksi, mutta siellä ne varjoissa odottavat tilaisuuttaan iskeä kun sitä vähiten odotan. Tulevaisuudella ei tunnu vieläkään olevan mitään tarjottavaa minulle, ja ruoskin itseäni jatkuvasti ajatuksilla siitä, miten yhdentekevä, mitäänsanomaton, turha, toimimaton yhteiskunnan kappale olen, josta ei ole yhtään mihinkään. Kirjoitan kirjeitä tutuille ja tuntemattomille ja vasta hiljattain olen ymmärtänyt tekstini sekavuuden. Kuinka aloitan ylävireisesti ja kesken kaikea tunnelma kirjoitetuilla sivuilla ottaa tiukan käänteen ja syöksyy alakuloon. No joo.

Sain huhtikuun lopulla epämääräisen diagnoosin tunne-elämältään epävakaasta persoonallisuudesta ja se kolahti aluksi ja lujasti. Olin tosi hämmentynyt enkä tiennyt mitä olisin ajatellut siitä. Muutaman viikon kuluttua aloin sisäistää sitä tietoa, ja nyt olen jo melko lailla sujut sen kanssa. Tuntuu, että ymmärrän paremmin miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn, miksi saatan päivän aikana kiristellä hampaita kiukkua niellen, itkeä vollottaa, siivota kuin hullu tai nauraa kuin mielipuoli. Miksi tekstini ja puheeni on paikoin vaikeaselkoista, miksi ajatukset juoksevat pikavauhtia niin, etten saa niistä mitään otetta. Miksi vetäydyn omiin oloihini enkä tajuakaan ottaa yhteyttä kehenkään. Epävakaa persoonallisuus antaa vastauksen niin moniin kysymyksiin.

Hoitosuhteeni superihanan psykologini kanssa YTHS:llä on päättymässä tässä kuussa ja sen kanssa päällekäin alkaa uusi hoitokontakti psykiatrisen sairaanhoidon piirissä. Siihen rinnalle kaavailtiin myös ryhmäterapiaa josta en vielä tiedä mitään, mutta josta olen kuullut jo paljon kehuja. Kuinka sen on kerrottu auttavan epävakaan ihmisen elämisen kanssa, antavan välineitä ja ohjeita erilaisissa tilanteissa toimimiseen. Matkaa olisi paljon, enkä välillä tiedä mistä revin energiaa siihen, kun missään ei muutenkaan tunnu olevan mitään järkeä.

Välillä oon onnellinen, välillä kaikki on taas pelkkää tyhjää. Mulla on ihana mies, joka pitää mun pään kasassa ihan vain olemalla oma itsensä, ja iloitsen jokaisesta aamusta jonka saan herätä hänen vieressään. Oon tyytyväinen kirjamaailmoissani ja kirjeideni kanssa, enkä aina jaksa vaivautua toimimaan Oikeassa Maailmassa. Kun eihän siinä ole mitään järkeä. Enhän mä ole vielä 30:een ikävuoteeni mennessä oppinut, niin kannattaako sitä edes yrittää? Välillä pakenen vain omaan päähäni ja ihmettelen kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita, mitkä niistä ovat omiani ja mitkä oikeita, mitkä muiden päähäni istuttamia ja mitkä jotain ihan muuta. Sekavaa. En osaa edes selittää sitä mitenkään. Itsetuhoisia ajatuksia mulla ei niinkään ole ollut enää päivittäin, vaikka toistuvasti niitä vieläkin esiintyy. Ne ovat käyneet niin tutuksi ja turvallisiksi etten oikein edes osaa kuvitellakaan elämää ilman niitä. Niin kauan kun valinta on minun, oon tyytyväinen, kun saan itse kontrolloida hoidanko ahdistusta ketjupolttamalla, ottamalla pari rauhoittavaa viinilasillista, viiltelemällä tai kävelemällä kirjastoon ja takaisin, kellään ei pitäisi olla mitään mukisemista.

Asun vieläkin Vaasassa ja tuntuu ihan hirveän painostavalta olla täällä. 3,5 vuotta jo. Kamalan pitkä aika, en mä normaalisti asu missään näin kauan. Turussa asuin 2,5 vuotta, Helsingissä 8kk, Loimaalla 2kk, Kokkolassa 1,5, en mä missään ole ollut yhtä kauaa aikuisiällä yhteen putkeen kuin täällä. Mutta mihinkäs sitä lähtisi. On uusi hoitosuhde, parisuhde, opiskelupaikkakin vielä (ainakin nimellisesti). Järki sanoo että pysypäs nyt nainen nahoissasi ja aloillasi, mutta ahdistus kiljuu että jo riittää svenska talande folk ja kylmä merituuli ja samat kadut ja kaikki, muualla olisi parempi olla. Vaikka kyllähän mä tiedän ettei omaa päätään pääse pakoon mihinkään.

Huh, jo helpotti. Ehkä alan tehdä tätä useamminkin.

Aijoo, klikkailpaa kiinnostuneet itseni mun Instagramiin. Nimimerkin "saijainkeri" takaa löytyy.

Ohohups.

Jaa niin, mulla oli tää blogikin. Öhöm. Notota. Paljon on tapahtunut kaikenlaista. Esim. avioero on vireillä ja asumuserossakin olen ollut jo toukokuun puolivälistä. Voimattomuus vaivaa, vaikka kaikkea voinkin lähestyä nyt ihan uudesta vinkkelistä kun henkilökohtainen elämä ei paina enää samalla tavalla kuin ennen. Bloggaaminen on ikään kuin unohtunut, mutta käyn mä silti paikoin väijymässä muiden blogeja. Katotaan jos jaksais väkertää jonninlaista koostetta viime kuukausista. So... How's life been for you guys?

Huh huh.

Ai se on jo huhtikuu? Sheesh. Vaikka saikulla olenkin, niin onhan tää nyt aika naurettavaa että aika menee niin nopeasti. Blogihiljaisuus jatkunee, en vain tahdo saada itseäni kirjoittamaan yhtään mitään. Mulla on joku lukko tän kirjoittamisen suhteen. Kirjeidenkin raapustaminen on hankalaa, en tiedä miksi. Mut jaksan positiivisesti uskoa, että tääkin on vain ohimenevä vaihe!

No mitäs. Kävin viime kuussa vierailemassa Rajamäellä paijaamassa paksuja kissoja, katselemassa elokuvia ja mässäilemässä. Siitä jatkoin vielä pariksi päiväksi Espooseen hengaamaan hyvän seuran, leffojen, viinin, rastojen ja tatuointien merkeissä. Oli leppoisaa. En mä silti tosta junamatkustelusta tykkää, ahdistaa aikataulut liiaksi. Tietty sit jos on suora junayhteys paikasta A paikkaan B ilman vaihdon vaihtoa, niin on ihan ok istuskella ja kuunnella musiikkia samalla kun kattelee nopeasti ohi kiitäviä maisemia. Hei miks mä ees aloin puhua junailusta? Niin joo, se reissu. Joo. Oli kivaa!

Täällä Vaasassa oon yrittänyt vaalia mun sosiaalista elämää parhaani mukaan, vaikka paikoin meinaakin olla vaikeuksia. Tahtois niin kamalasti olla kaikille mieliksi, mutta kun se ei vaan oo mahdollista, ja sit pitää tehdä valintoja senkin uhalla, että joku pahoittaa mielensä. Hirveen vaikeeta. Voispa muuttaa jonnekin syrjäiseen pikkuiseen mökkiin ja vaan lukea ja kirjoittaa ja jos jollakulla on jotain asiaa niin sopii kirjoittaa kirje tai poiketa kylään - puhelintahan en sinne mukaani huolisi.

Huomaa kyllä, että ajatus poukkoilee! Sain unta viime yönä mehevät kuus tuntia kun sit herättiin miehen kanssa aamukasilta yläkerran remonttiin. Tässä aamukahvia lipittelen samalla ja yritän pysyä hereillä. Ei ehkä paras mahdollinen hetki kirjoittaa blogiin, hehe. Muutenkin vähän miettinyt et jospas tän touhun lopettaisi. Vois vetäytyä haamustalkkeriksi taustalle! Nojoo. Kattellaan.

Long time no see - long time no BBC!

No ehkä mä jotain kuulumisia jaksaisin kirjoitella! En oo viitsinyt vaivata päätäni stressaamalla blogia, sorry about that, kun kuitenkin mielessä on niin paljon kaikenlaista muuta. Tuntuu että pitää opetella joitakin asioita ihan uudestaan ja että olen alkanut vasta nyt selvitellä että minkälainen ihminen mä pohjimmiltani olen. Kai tää on osa 30:n kriisiä, tai jokin yleinen kriisi mikä mulla mahdollisesti on päällä, en tiedä.

Suurin uutinen varmaankin on se, että lääkäri määräsi mut sairaslomalle kesäkuun loppuun asti. Terapia jatkuu samaan malliin kuin ennenkin, eli suunnilleen kerran viikossa, ja koetan keräillä voimiani ja itseäni. Semmosta se joskus on. Ystäviäni kaipaan valtavasti, mutta jotenkin yhteydenottaminen tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Tekis mieli reissata eteläisempään Suomeen viettämään aikaa mm. Spyrren kanssa, mutta jotenkin on niin tajuttoman vaikeaa repäistä itsensä irti täältä Vaasasta.

Mutta kyllä tässä on ihan mukavasti mennyt. Oon alkanut käydä ahkerammin anniskeluravintoloissa. Haha, kuulostaa ehkä huonolta, mutta kun ottaa huomioon, että oma juomiseni on siitäkin huolimatta hyvin vähäistä, niin se on vain positiivinen lisä. Ei se nyt ihan joka viikonloppuista ole, mutta silloin tällöin. Mukavaa nähdä ihmisiä ja hengailla, vaikka kuppiloissa toi sosialisointi onkin yleensä tosi vaikeaa liian suurella volyymilla soivan musiikin takia ja siksi, koska valtaosa baarikansasta on aika tuhdissa humalassa. Mutta jotenkin se on ollut ihan positiivinen lisä mun ennen niin kuolleeseen sosiaaliseen elämään täällä asuinkaupungissa.

Kävin jopa keilaamassa ekaa kertaa sitten lapsuuden! Olin ihan tajuttoman huono (listassa viimeisenä), mutta hauskaa oli silti. Kenties joskus uudestaan ja mielellään sellaisessa porukassa, jossa kanssapelaajat ovat luonnostaan aivan käsittämättömän surkeita keilaajia, haha.

Huikein juttu kuitenkin tällä hetkellä lienee se, että päästiin miehen kanssa ekaa kertaa testaamaan Couchsurfingia. Meille nimittäin tuli täksi viikonlopuksi kaksi ranskalaista tyttöä yöpymään ja ollut kyllä niin mahtava kokemus. Jotenkin sitä on alkanut nähdä itsekin kotikaupunkiaan eri silmin, kun on kävellyt ympäri Vaasan katuja kahden suomea puhumattoman, ennen Vaasassa vierailettoman henkilön kanssa. Eilen käväistiin Black Wall Galleryssa ihmettelemässä minimaalisen pientä taidenäyttelyä, omituista nukketeatterimiestä ja taidelainaamoa ja illan päätteeks tytöt kokkasivat meille ranskalaisittain ratatouillea. Tänään oli tarkoitus käväistä Pohjanmaan museossa ja illalla lasillisella ja huomenna vielä lupasin käyttää vieraita kirpputorilla.

Vaikka liki päivittäin vellonkin joko välinpitämättömyyden harmaassa massassa tai sitten puhtaasti vain eksistentiaalisen kriisin vallassa, niin asiat on muutoin kai ihan ok. Uusien juttujen opettelua, vähemmän ei-sanan käyttöä ja enemmän spontaanisuutta. On käyty lätkämatseissa ja dyykkaamassa, juomassa kaakaot keskellä yötä ABC:lla ja tehty kotikutoisia tatuointeja. Lukeminen tökkii, mut jaksan silti yrittää, koska kaipaan kirjoja. Löysin vasta hiljattain kirjaston ihanan rauhallisen kahvilan ja pitkästä aikaa jopa kirjeiden kirjoittaminen on alkanut luonnistua. Ens viikolla pitäis tulla postissa kuvat Hemingwaysta, Poesta, Kerouacista ja Palahniukista ja saan viimein seinälleni hienojen herrojen kuvakollaasin muistuttamaan mua lukemisen huikeudesta ja kirjoittamisen tuomasta vapauden ja onnistumisen tunteesta. Päivä kerrallaan.

Oho.

Huh, tässon ollu aikamoista pyöritystä ja hullunmyllyä noin niinkus henkilökohtaisella rintamalla, että siinä tohinassa on bloggaus tyystin jäänyt. Hiljakseen alkaa tasaantua joo, mutta seuraavaa päivitystä joudutte mahdollisesti vielä tovin odottelemaan... Pahoitteluni!

Joulua odotellessa.

Joko saa tehdä joululahjatoivepostauksen? Miksei sais? Teen kumminkin!

Siitä viis että olen ollut ihan superepäaktiivinen blogissa viimeisen kuukauden ajan, niin on tämä sentään jonkinlaista elämöimistä. Kyllä mä aion palata asiaan kunhan innostus palaa ja voimia löytyy jostain lisää, toistaiseksi keskityn selviytymään päivästä toiseen ja suorittamaan syyslukukauden kunnialla loppuun.

Mutta olenhan mä jo joulujuttuja pohtinut. Äidille ja veljelle aattelin laittaa tänne vinkiksi jonkinsortin toivelahjalistaa, jospas vaikka innostuisivat!

1. Haaremihousut - Mitä lirtimmät, sen parempi. Mustat tai tumman harmaat ois bueno. Mm. Aurinko-nimisestä kaupasta saa aika upeita haaremihousuja, wink wink!

2. Indiskan tuotteet - Ei erityistoiveita. Oon ihan hulluna Indiskan sisustustavaroihin sun muihin. Miksei joku vaatekin kelpais. Edullisempi ja ihan yhtä lailla päätäni hullaannuttava kauppa on Tiger - molempi parempi.

3. Kirjoja - Tämä ei varmaan selityksiä kaipaa. I love books!

4. Mausteita!

5. Karkkia! - Esim. juurikin noita kuvassa näkyviä tai Halvan Tähtimarmeladeja. Vegaanisia karkkivinkkejä voipi vilkuilla Vegaanituotteet-sivulta.

6. Kirjepaperia - koska mulla on se aina loppu. Eikä mitään viivapapereita sitten, hei!

Oikeasti olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, että pääsen istumaan samaan jouluruokapöytään perheeni kanssa. Oli lahjoja tai ei.

Mitäs te haluaisitte joululahjaksi?

Isänpäivää.

Mikä olisikaan parempi hetki tehdä suunnittelemani isä-postaus kuin Isänpäivä... Tavallaan olo tuntuu hieman huijarilta ja teennäiseltä, koska isän ollessa elossa en juurikaan suostunut katkeruudeltani pitämään häneen yhteyttä. Toki hänen viimeisenä elinvuotenaan suhteemme oli paranemaan päin ja hän kävi vierailulla täällä meidän luona Vaasassakin, mutta mikään suosikki-ihmiseni isäni ei mulle ollut ollut enää vuosikausiin.

Kuitenkin hänen kuolemansa jälkeen mun suhtautumiseni isään muuttui radikaalisti. Vaikkemme olleetkaan olleet hänen kanssaan läheisiä enää vuosiin, huomasin kuitenkin usein jopa kaipaavani niitä turhauttavia puheluita, joiden aikana isä kertoi resepteistään, vaivoistaan ja lääkärikäynneistään. Jotenkin ajatus siitä, ettei faija enää koskaan yritä soittaa mulle, on tosi musertava. Pitkään hänen kuolemansa jälkeen mun rintaan iski usein todella musertava olo, sellainen pusertava tunne, ja teki mieli vain istua alas jonnekin nurkkaan ja tuijottaa tovi seinää. Nyt tuota oloa ei enää kovin usein tule, mutta kyllä se toisinaan iskee ja huomaan ajattelevani faijaa. Eilen sain itseni täysin spontaanisti kiinni ajatuksesta, että faijalla olisi synttärit ensi viikolla eli 13.11. ja hetken aikaa olo tuntui kurjalta. Monia kirjoja selaillessani kelaan, että tästä isä olis varmasti digannut. En mä tiedä. Tuntuu oudolta.

Pyysin äitiäni tässä taannoin käymään läpi lukuisia valokuva-albumeitaan ja skannaamaan mulle sieltä kuvia musta ja faijasta. Se oli mulle yllättävän raskasta, ja varmaan osaksi senkin takia mulla on kestänyt saada tämä postaus aikaiseksi. Kuvat ovat olleet jo pitkään tässä mun tietokoneen työpöydällä ja olen ne nähnyt joka päivä ja nyt on viimein aika laittaa ne tännekin. Nyt näille voi jo hymyillä hieman.

Tämä viimeinen yhteiskuva pistää mut väkisinkin hymyilemään. Ei mikään ihme että rakastan kirjoja aivan loputtomasti, jos mut on siihen potkupukuikäisestä asti jo opetettu!

Rauhallista ja hyvää Isänpäivää kaikille iseille.

Kirjoitukseni isän kuoleman jälkeen.

Koomailua & kavioeläimiä.

Marraskuukin pyörähti käyntiin ihan mun huomaamatta. Vaikka en oikein vieläkään handlaa arkeani ja kaikki tuntuu vähän ylitsepääsemättömän raskaalta ja vaikealta, niin parhaani teen että pysyisin mukana. Viikonloppuna hyppäsin siis junaan ja lähdin vierailemaan Seinäjoella Surkean luona ihan vain lepuuttaakseni ja koomatakseni hyvässä seurassa ja oli kyllä juurikin sen arvoista.

Kiinalaista ruokaa, hyvää koomaseuraa, yliaktiivinen villakoira ja valikoima matelijoita - nää asiat tiivistää lauantai-iltani aika mainiosti. Parasta on huomata olevansa sellaisessa seurassa, missä sun ei tarvitse koko ajan yrittää keksiä jotain keskusteltavaa vaan voit vaan olla hiljaa ja koomata rauhassa. Hyvässä seurassa ei sanoja tarvita!

Sunnuntaina tuli kyllä erityisen etuoikeutettu olo, kun sain lähteä Surkean mukaan ihmettelemään tallille, jossa hän käy viikottain tallihommissa. En oo hetkeen ollut lähelläkään hevosta ja olin kyllä ehkä tahattomankin innoissani koko ajan. Hymyilin niin että poskiin alkoi sattua, taputtelin heppoja minkä ehdin ja nyt mun lapaset on kuolassa, huivi tuoksuu hevoselle ja valtava kaipuu takaisin. Ah, täydellistä.

Kaikki ylläolevat hevostelukuvat on ottanut Maiju Lahti. Valkoinen tienreunoja hamuava jääräpää on nimeltään Kaapo ja leipäpussia himoitseva suokki taasen Tommi. Miten uljaita prinssejä, ah! Sisäinen heppatyttöni pakahtuu. Tää tuli kyllä ehdottomasti tarpeeseen.

Loppuun vielä hävytön mainos Kromin ja Erlin huikean hienosta, juuri startanneesta postapokalyptisesta nettisarjakuvasta, tutustukaa! No End on kahden erinomaisen taiteilijanörtin yhteistyö ja hnngggh en malta odottaa jatkoa!

I'm on a roll here!

No mut mikä estää meikäläistä tekemästä kaksikin blogimerkintää peräkanaa? EI MIKÄÄN. Joten nyt kun jäi vauhti päälle tuon edellisen merkinnän jäljiltä niin vois naputella heti perään toisenkin vielä. Ikäänkuin kuulumisista. Kuvia mulla ei juurikaan ole tarjottavana, mutta eikös toi edellinen merkintä kata periaatteessa tämänkin merkinnän kuvat vallan mainiosti, hmm?

Mulla on tällä viikolla tenttiviikko. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että ei ole opetusta laisinkaan, which is fine by me. Jotenkin on ollut voimavarat ihan kadoksissa ja unentarvekin on lisääntynyt. Ennen mulle riitti vallan mainiosti 7,5-8h yöunet, mutta nyt tuntuu että 9h voisi olla lähempänä totuutta. Se on hirveää! Inhottavaa kun ei tahdo millään päästä sängystä ylös aamuisin ja tekis mieli vain nukkua, mutta kolkuttava omatunto ei jätä rauhaan niin kauan kun vain makaa aloillaan. Koko ajan tuntuis siltä että pitäis olla tekemässä jotain hyödyllistä ja tärkeää sen sijaan että lepäilis ja tuijottelis kattoon.

Mun aamurutiinitkin ovat aika hitaita ja mitäänsanomattomia. Raahaudun vessan kautta koneelle, jonka äärellä selaan blogit, Facebookin, parit tumblr-tilit ja yritän pysyä hereillä. Tiskaan, petaan, ruokin kissat ja yritän saada aikaiseksi vilkuiluta kouluhommia. Viime viikonloppuna mut onnistuttiin houkuttelemaan Skypen käyttäjäksi ja sielläkin tulee roikuttua juttelemassa kavereiden kanssa, mikä on kyllä ollut tosi mukavaa. Jostain syystä FB:n chat ei tunnu samalta ja se jopa hieman ahdistaakin, joten Skype on enemmän kuin tervetullut lisä datailuuni.

Itseasiassa... Rajamäellä ollessani tulin käyneeksi vaa'alla ekaa kertaa kuukausiin. Lukema oli paljon pienempi kuin mitä olin odottanut ja nyt se on jäänyt kummittelemaan mun mieleeni aikalailla pysyvästi. Täti Terapiallekin asiasta kerroin tultuani siihen tulokseen että tämä oli aika merkittävä asia elämässäni ja sieltä tuli heti suositusta ravitsemus- ja fysioterapiaan, joita lupasin harkitsevani. Onhan ne SH-ajatukset siellä koko ajan läsnä, istumassa mun olkapäällä ja muistuttavat olemassaolostaan supattamalla mun korvaan, mutta ne ovat enemmänkin oire jostakin suuremmasta, pahemmasta ongelmasta, joka mulla lienee tämä jatkuva ahdistuneisuus ja stressi. Lääkityksen aloittamisen myötä kieltämättä tuntuu että ahdistuneisuus olisi hieman tasoittunut (sen erään perjantain kaltaisia "ravaan ympäri olohuoneen pöytää kun en voi istua aloillani" -hetkiä ei ole tullut enää uusia), joten ehkä toivoa on. Terapiaankin on ollut ihan kiva mennä.

Yritän ottaa ilon irti pienistä asioista arjessa ja kartoittaa voimavarani tarkasti. Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että kouluhommia mun on pitänyt jättää joitakin pois, mikä luonnollisestikin harmittaa, mutta samalla ymmärrän etten mä nyt jaksa mitään suuria työrupeamia. Enkä mä kuitenkaan jäljessä ole, tai edes tuetkaan uhattuina. Parhaani yritän ja teen, ens keväänä sit toivottavasti paremmin.

Viime viikolla tänne satoi ekan kerran lunta ja olin tietty innoissani kuin lapsi karkkikaupassa. Eniten lumentulossa ärsyttää ei ne loputtomat FB-päivitykset jotka kertoo säätilasta vaan ne, jotka ruikuttaa niistä tilapäivityksistä. Entä sitten?! Antakaa nyt jengin olla innoissaan! Mua ainakin ilahduttaa talven ekat lumisateet aivan valtavasti ja vieläkin vaan tekis mieli lähteä ulos hyörimään ja napsimaan lumihiutaleita kiinni kielellään.

... mutta en mä sitä kiellä etteikö paukkupakkaset ja vaakatasossa päin näköä piiskaava lumipyry kävis pidemmän päälle risomaan. ;D

Viime kuussa käytiin miehen kanssa Vaasa-opiston sarjakuva-pienlehtipajassa. Se oli lyhyt, kolme lauantaita kestävä kurssi, mutta sitäkin huikeampi ja mahtavampi kokemus. Rrrrakastin sitä! Vaikka olenkin opiskellut Limingalla sarjakuvalinjalla pariinkin otteeseen, en oikein koskaan saanut siellä aikaiseksi mitään järkevää... Joten mun sarjisopettajani Keijo olisi musta kyllä enemmän kuin ylpeä kuullessaan että Ollin armollisella opastuksella sain aikaiseksi muutaman sivun verran nopeita strippiharjoituksia JA kaksi pienlehteä jee! Pitäisiköhän ihan lähettää Keijolle omat kappaleet, jaa-a!

(Tää yliopistosivu on vähän harhaanjohtava siinä mielessä, että en ole kertaakaan osallistunut yksillekään sitseille... No mut hei, ajatus on tärkein, ja kokonaisuutta mä tässä vaan yritin kuvata!)

Jotenkin ton sarjakuvakurssin seurauksena oon ollut niin valtavan nostalgian vallassa ettei ole tosikaan. Muisteltuani ensin läpi Liminka-ajat ajauduin jotenkin kummasti ekaa kertaa vuosiin animen ääreen. Mähän siis olen nuoruudessani ollut pahemman luokan teiniernu, otaku, japaninörtti, joten tämä on ollut aika mielenkiintoista. Enkä mä ihan mitä tahansa animea alkanut katsella, vaan entisaikojen suosikkiani Rurouni Kenshiniä. Ah! Se on niin nolo, mutta silti niin hieno! Sisälläni nukkunut fanityttö on herännyt ja saa mut vikisemään ja huitomaan käsiäni ihastuksissani. Olen myös huomannut suureksi järkytyksekseni ymmärtäväni japania edelleenkin paremmin kuin esim. ruotsia ja miten kovasti loppujen lopuksi nautinkaan ihan vain japanin kielen kuuntelemisesta. (Sama pätee tosin myös espanjaan, hmm...) Suurempi riemu ratkesi siitä, kun parahin ystäväni Spyrre lahjoitti mulle kauan hyllyssään seisseen Sagara Sanosuke -figuurin, myöskin kyseisestä animesta. My inner fangirl has awaken.

Sarjakuvista puheenollen; käväisin sunnuntaina muutaman tunnin reissulla Seinäjoella tapaamassa suloisen Surkean, jonka kanssa aloin jutella netissä lueskeltuani ensin jonkin aikaa hänen sarjakuvablogiaan. Surkea on ihana tyttö, tultiin hurjan hyvin juttuun keskenämme ja aika lensi kuin siivillä. Vaikka aluksi jännittikin nettituttavuuden tapaaminen livenä ekaa kertaa, niin hermostuneisuus hälveni kyllä hyvin nopeasti ja oon enemmän kuin iloinen että tavattiin. Tässä on tullut Surkean kanssa suunniteltua jo vaikka mitä jännää, mistä olen vain enemmän kuin hyvilläni, sillä siinä on tyttö jonka haluan ehdottomasti osaksi elämääni!

Öhm... Olikohan mulla vielä muuta... Niin joo, olen kaikesta stressistä ja ahdistuksesta huolimatta pyrkinyt lueskelemaan taas ja jopa onnistunutkin siinä! Pitkään lukulistallani olevat Holopaisen "Ilmeetön mies", Riggsin "Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille" ja Harriksen "Nuori Hannibal" on nyt viimein luettu ja tänään ajattelin tarttua Gaimanin uusimpaan. Ah, kirjat!

Ja koska merkintää ei vaan voi lopettaa kirjavouhotukseen, niin ottakaapa pari tuoretta otosta kissavauvoista:

Rajamäki-raportti!

Eli eli! Rajamäellä piipahdin rakkaan ystävän luona tuossa 10.-13.10. (apua, onko siitä jo niin pitkä aika...) rentoutumassa ja kuten aina, mukavaa oli. Mä olen ravannut tuon kyseisen ystävän luona jo jostain vuodesta 2001 lähtien, eli paikka on mulle kuin toinen koti, heh. Sinne on aina mukava mennä käymään ja vaikka useimmiten meidän toimintamalli etenee saman kaavan mukaan, niin on se silti aina sellainen reissu jota tulee odotettua jo useampi viikko edes ennen varsinaista lähtöpäivää.

Kissapojat Pertsa (kuvassa) ja Tapsa voivat hyvin ja leveästi. Pertsa etenkin oli hyvinkin tuttavallinen ja huomionkipeä, lämmittää oikein sydäntä kun tämmöinen pyörylä muistaa meikäläisen vaikka en kovin usein tuolla ravaakaan kylässä. Pertsalla kun tuota elopainoa on kertynyt melkolailla runsaasti ja kun tällainen rotjake sitten äkisti äityy puskemaan vauhtia otettuaan jalkoja niin siinä saa kyllä ottaa tukea seinästä ettei lentäisi nurin. Mutta hellyyttähän hän vain osoittaa, kattokaa nyt sitä!

Yksi reissun kohokohdista (muiden muassa) on tietty metsät, mitä tuolla piisaa. Ja kun noissa metsissä on tullut juostua teini-ikäisestä asti, aijai. Vähän käytiin silmäilemässä joskos olisi vielä löytynyt syömäkelpoisia sieniä (ei löytynyt), mutta lähinnä vain se metsässä hortoilu hienoisessa auringonpaisteessa oli jo jotain taivaallista. Täällä Vaasassa ei vaan riitä metsää missä hortoilla, tai ainakaan sellaisen sopivan etäisyyden päässä jonne pääsis kävellen tai fillarilla. :I

Ja tietty kirpparilla tuli käytyä. Viirin kirppis on nimi, ja se on valehtelematta varmaan yksi mun suosikkikirpputoreista ikinä.

Mä ihan totta harkitsin tekeväni Viirin kirppiksestä erillisen kirppismerkinnän, mutta tulin siihen tulokseen että just nyt mun ajatukset menee jossain ihan muualla jatkuvasti, että ehkä parasta on vain sisällyttää tämä tähän reissukokonaisuuteen, heh. Mahtava kirppis silti, paljon myyntipöytiä, paljon tavaraa, tilavat käytävät ja alati vaihtuva valikoima! Tuolla reissulla mukaan tais tarttua perinteisesti pari dvd:tä, kirjaa sekä paketillinen suitsukkeita. Niin joo, ja yksi erittäin kiva lirtti paita!

Perinteisen kaavan mukaan suurkulutettiin aikaamme töllön ääressä elokuvia katsellen, tietysti. The Omen (1976), The Tunnel (2011), The Locals (2003), Devil's Child (2007), Half Light (2006) ja Rabies (2010) nyt ainakin tuli katsottua, just to mention a few. Taidettiin me yksi Ghiblinkin animaatiopätkä katsoa, sekä tietty aasiakauhua (A Tale of Two Sisters (2003)!), kun innostuin väkertämään onigirejä ja misokeittoa viimeisenä iltana.

Kaiken kaikkiaan jälleen kerran yksi onnistunut reissu. Ah, ma niin nautin tuolla hengailusta. Ystävissä parasta on se, ettei aina tarvitse sanoa mitään jos ei tunnu siltä. Sitä voi olla surutta oma itsensä, murehtimatta mistään ulkopuolisesta, sanoa rehellisesti kun väsyttää tai jos ei uskalla mennä yksin savukkeelle pimeällä kauhuleffan jälkeen, heh. Näitä ihmisiä mulla on elämääni siunaantunut monta, ja oon siitä aivan käsittämättömän kiitollinen.

Until next time!

Still here.

No siis, joten kuten täällä ollaan yhä. Väsyttää vain jatkuvasti niin maan perhanasti etten jaksa uskoa tästä tulevan loppua ollenkaan. Bloggerissakin olen ravannut kuitenkin jatkuvasti, mutta oman elämän raottaminen on vain ihan pelkällä ajatustasolla tuntunut todella raskaalta. Pari kaveria on jopa melkeinpä kärttänyt blogipäivitystä ja kummasti mulle oli ilmaantunut jostain uusi lukijakin, joten ehkäpä viimein yritän saada jonkinlaista tuotosta aikaiseksi. Ongelma ei ole siinä etteikö mulla olisi mitään mistä kirjoittaa. Päinvastoin, jutun juurta löytyis vaikka millä mitalla: menneisyys, syömisvammailu, opiskelu&stressi, faija, Rajamäki, ystävät, kirpputoriesittely, tatuoinnit...

Tuntuu kuin kulkisin jossain sumussa koko ajan. Rämmin päivien läpi ja yritän pysyä mukana. Teen paljon, mutta en näytä saavan mitään aikaiseksi. Suurin saavutus mihin tunnun näinä päivinä kykenevän on kouluun raahautuminen (enkä sinnekään aina) ja satunnaisesti puhelimen esiin kaivaminen keskellä mitä kauneinta ruskaa koulumatkan varrella. Näitä kuvia mulla riittää vaikka millä mitalla.

Eilen mä saavuin takaisin Rajamäeltä vietettyäni siellä muutaman lomapäivän hyvässä seurassa, sieltäkin olisi muutama kuva tarjottavana. Mut siitä kyllä teen ihan erillisen merkinnän. Nyt mä taidan kirjoittaa pari pahoittelevaa sähköpostia liittyen tämän päivän läsnäoloihin tunneilla, vetää tirsat ja raotella filosofian kirjaa. Myöhemmin sit tarkempaa selostusta ja päivitystä, ok? Kiitos kun jaksatte lukea!